|
01. Gift
02. Promenade
03. Breed
04. Silent Door
05. Bella Morte
06. Nina
07. Guardian
08. Spider Shaped Leaves
09. Bark Loud
Kesto: 32:18 |
Vuoden 2003 The Painter's Palette -albumista lähtien Ephel Duath on kehittynyt omanlaisekseen yhtyeeksi luontevasti ja omilla ehdoillaan. Bändin kahta edellistä varsinaista studioalbumia - Pain Remixes The Known -lättyä ei siis näihin lasketa - on voinut suhteellisen vaivattomasti verrata The Dillinger Escape Planin tekeleisiin, vaikka bändien välillä onkin helpompi havaita henkistä kuin selkeästi musiikillista sukulaissuhdetta. Oudohkolla konseptilla ja sitä kuvaavalla nimellä, Through My Dog's Eyes, varustettu uutukainen tekee kuitenkin jossain määrin pesäeroa hc-vaikutteiseen sekopäisyyteen, eikä olisi mielestäni väärin kuvata Through My Dog's Eyesia Ephel Duathin rauhallisimmaksi levyksi.
Toisaalta bändi on rytmisesti edelleen yhtä äkkiväärä, ja laulukin yhä pääosin aggressiivista. Selkeimmin bändin "rauhoittuminen" tai "aikuistuminen" näkyykin särökitaroiden ja varsinaisten riffien vaihtumisena outoihin, puhtaisiin näppäilyihin. Särökitaroita on toki edelleen mukana, mutta ne on miksauksessa laitettu taaemmas ikään kuin tukemaan muutoin helposti rangattomaksi jääviä kitarakuvioita. Rytmisesti bändi on oikeastaan koko ajan kiinnostava, eikä enää yhtä voimakkaasti alleviivaa oudompia sovituksiaan. Tuntuisi tosiaan siltä, että tälle levylle patteristoa hoitamaan hankittua epätahtisen rummuttelun mestaria, Marco Minnemannia, myöden Through My Dog's Eyes hahmottuisi Ephel Duathin teknisimmäksi ja "jazzeimmaksi" - tietyssä mielessä samanaikaisesti musikaalisimmaksi mutta toisaalta vaikeimmaksi tuotokseksi. 32 minuutin kestossaan levy on kuitenkin onneksi pidetty hyvinkin siedettävän mittaisena.
Kokonaisuutena erittäin tasapainoinen albumi ei päästä kuuntelijaa helpolla, muttei kuitenkaan sekoile itsetarkoituksellisesti. Levyn materiaalista eniten edukseen esittäytyvät kenties keskiarvoista selkeämmän rakenteen omaava Guardian sekä etenkin tunteikas Spider Shaped Leaves, jonka alussa on jotain samaa kuin Opethin Still Life - Blackwater Park -levykaksikon kauneimmissa näppäilyissä. Kuuntelukertojen myötä Through My Dog's Eyes saattaa hyvinkin osoittautua vielä monipuolisemmaksi levyksi, ja jo tällä hetkellä uskaltaisin povata siitä edeltäjiään kestävämpää kuuntelukokemusta. Kaikessa kompleksisuudessaankaan Through My Dog's Eyes ei ole sillä tavalla hengästyttävä levy kuin kaksi edeltäjäänsä, mikä on samaan aikaan sekä hyvä että huono asia. Arvosanan heikkeneminen suhteessa The Painter's Paletteen ja Pain Necessary to Know'hun kertoo kuitenkin enemmän omien mieltymyksieni muuttumisesta kuin bändin tason tippumisesta.
28.01.2009, Antti Korpinen |
|
