Adastran puolentoista vuoden takainen debyytti oli lupauksia herättävä. Niitä ei nyt oikein lunasteta, sillä Death or Domination on turhan paljon edeltäjänsä kaltainen. Näin myös hyvässä, eli kitarat toimivat hyvin kautta linjan.

Biiseissä on tälläkin kertaa pari, joiden poissaolo ei häiritsisi, tai ne olisi voitu toteuttaa hieman rennommalla kädellä, kuten esimerkiksi avausbiisi Locked on to You. Sitä seuraavaa One Chancea parantaisi, jos solisti esittäisi sanottavansa pehmeämmin. Nyt vokaalit kuulostavat takakireiltä. Biisissä ei muuta huomauttamista ole, päinvastoin, kitarat toimivat hyvin ja riffi vielä paremmin. Nimibiisin intro voisi huoletta asustaa Metallican Master of Puppetsilla, itse biisi ei niinkään, vaikka raskas ja hieman hitaampi onkin. Kappale ei olisi kärsinyt kevyestä editoinnista, mutta ne kitarat! Jokos ehdin niitä kehua? Pätee jälleen. Tämän jälkeen levy oikeastaan vasta pääsee vauhtiin.

Who Threw the First Stone hurmaa ensitahdeistaan lähtien. Solisti laulaa vapautuneemmin ja kuulostaa heti vakuuttavammalta. Kertosäkeen tarttuvuuskin on piirun parempaa kuin alkupuolen kappaleilla. Man Mk. II paljastuu power-balladiksi, ja tälläkin kertaa rauhallisempi laulaminen toimii huutoa paremmin. Itse kappale vain on melko vaisu, aiheesta olisi voinut saada enemmänkin irti. Rivakka menopala Lost on sävellyksensä puolesta kuin Helloweenin Walls of Jericholta. Adastran toteutus on tosin bändin itsensä kuuloinen ja juuri tällaisia biisejä levy kaipaisi yhden tai kaksi lisää. Nopeassa kappaleessa kitara pääsee sahauksineen oikeuksiinsa. Helsinki 1939 kertoo tiedätte kyllä mistä. Moneen suuntaan polveileva sävellys on selkeästi levyn pääteos, se saavuttaa eeppiset mittasuhteet onnistuneesti ja välttää silti monen muun kaltaisensa paatoksen. Wasted Life kuulostaa eepoksen jälkeen vaisulta, vaikka senkin riffi kyllä toimii. Siltikin pudotus takaisin maan pinnalle on karu, sillä tällaisia biisejä levyllä on useampia. Devil Knows You’re Dead on kaikessa ympäripyöreydessään selkeä täytebiisi. Kymmenminuuttinen The Longing päättää levyn ja on talvisodan tunnelmien jälkeen levyn paras biisi. Maltti vokaaleissa on valttia ja monelle taholle ehtivät kitarat toimivat nytkin.

Death or Domination on kaksijakoinen levy. toisaalta mukana on yhdentekevää jyystöä, mutta mitalin toisella puolella ovat pidemmät biisit, joita kehtaa kutsua teoksiksi, vieläpä onnistuneiksi sellaisiksi. Soittopuoli toimii pääosin hyvin, mutta laulut tökkivät liian usein. Bändi näyttää kuitenkin valinneen selkeästi oman tiensä, mikä sinänsä on kunnioitettavaa. Jos pidit yhtyeen edellisestä levystä, voit luottaa tähänkin. The Longing ja varsinkin Helsinki 1939 antavat luvan toivoa, josko seuraavaksi saisimme Adastralta koko levy mittaisen eepoksen vaikkapa Iced Earthin The Glorious Burdenin tyyliin. Kaikesta päätellen rahkeita sellaiseen olisi.