|
01. Intoxicated
02. Critical Mass
03. Live 4 Tonight
04. Caroline
05. Million Miles
06. Hold Me
07. Livin´
08. Stop Crying
09. Chains
10. Evil In Mind
11. Traitorous
12. Oullbemi Vampire |
Hardcore Superstarin vahvuus, The Poodlesin koukut ja Brother Firetriben sävellystaidot, näistä pitäisi selvitä mistä Neondazessa on kyse, ainakin levyä seuranneen tiedotteen mukaan. En allekirjoittaisi oikein mitään näistä, vaikka onkin hienoa nähdä kotimaan ylpeytemme Firetriben nimi ensimmäistä kertaa vertailun kohteena tiedotteessa. Ruotsalainen Neondaze on kuitenkin hyvä bändi metsään menneistä vertailuista huolimatta. Bändi on löytänyt oman soundinsa, ja onkin pakko ihmetellä mihin bändi on pyrkinyt vertailujensa kanssa, koska tarkempiakin vertailun kohteita löytyy.
Ensimmäisenä levyltä ponnahtaa pinnalle kitaristi Lars Boqvistin (Reptilian, Pole Position) raastava ja pintaan miksattu soundi ja Boquistin jo Pole Positionin aikoihin luotu soittotyyli, jolla on hyvätkin puolensa. Toiseksi huomio kiinnittyy kitaran enimmäkseen sahaavaan tyyliin, joka alussa herättää mielenkiintoa, mutta pidemmän päälle pistää mietityttämään, eikö muun muassa Guitar Player -lehdessä esillä ollut kitaristi olekaan niin monipuolinen, kuin näillä meriiteillä kuvittelisi olevan. Neondazen yksinkertainen sleaze-hardrock ei toisaalta kaipaa kitaravirtuoosia, mutta odotin paljon enemmän jo miehen aiemman taustan vuoksi. Siinä missä Boqvist miellytti enimmäkseen vain sooloissa ja bluesosioissa, eniten levyllä pääsee loistoon lapsenomaisen huolettomasti rallattavat kertosäkeet ja laulaja Marcus Lundgrenin omalaatuinen ääni, sekin tavallaan raastava.
Jos johonkin, vertaan bändin tyyliä Spread Eagleen. Adrenaliinivoittoisella pirtsakalla fiiliksellä vedetään raaoilla kellarisoundeilla kuin viimeistä päivää. Niinkin viimeistä päivää, että väliin unohtuu säveltämisen tärkeys. Mikä alkoi hyvällä bailufiiliksellä, taantui puoleen väliin päästessä päättömään pyörintään ja lätkintään. Sinänsä harmi, ettei Neondazella ainakaan vielä ole paukkuja kovempaan, sillä pidän sen soundista kovasti. Bändissä on myös jotain alkuaikojen Def Leppardin tyyliä, tietynlaista paloa, joka pitäisi vain jalostaa. Nyt levy vain pyörii ja pyörii valitettavasti samaa toistaen, eikä muut kuin aloitusraita Intoxicated, puolivälin Million Miles sekä päätösraita Oullbemi Vampire jää päähän. Asenne bändillä ainakin on kohdallaan, vaikka
debyytillä ei napakymppiin osuttu.
04.11.2008, Satu Reunanen |
|
