|
CD1:
01. One Day
02. The Garden
03. Angeliqua
04. Here I Am
05. I Wish I Could Fly
06. Inside The Power
CD2:
01. Journey's Friend
02. Give And Take
03. When I'm Down
04. This Life
05. Love Never Ends
06. So Far Away
07. Don't Give Up Love
08. 321 |
Popedan Trio Kopakapanassa Pate Mustajärvi herkutteli ajatuksella siitä mitä tapahtuisi, kun leipiintynyt ravintolamuusikko panisi kerrankin lavalla haisemaan. Hieman samanlaiset ajatukset tulvivat mieleen törmättyäni australialaiseen Unitopiaan, vaikka tuskin Pate Mustajärvellä laulua visioidessaan oli mielessä tämäntyylinen progebändi.
Toisinaan leipiintyneen ammattimuusikon vastaan tulee hetki, jolloin hän punnitsee mielessään jatkaisiko hän covereiden ja tanssimusiikin veivaamista hikisissä keikkamestoissa, satunnaisten mainosmusiikkisessioiden ohella vai panisiko hän haisemaan ja toteuttaisi rohkeasti omia ambitioitaan. Tämänkaltaisia mietteitä on takuuvarmasti ollut mielessä Unitopian perustaneilla Mark Trueackilla (laulu) ja Sean Timmsillä (koskettimet). Miehet ovat tehneet pitkän uran niin studio- ja keikkamuusikoina, mihin on lukeutunut satoja -ellei tuhansia- tunteja cover-keikkojen veivaamista ja radio-/tv-käyttöön tehdyn taustamusiikin vääntämistä. Jossain vaiheessa miehillä alkoi ns. keittää omilla tahoillaan ja eräs yhteinen tuttuva esitteli Trueackin ja Timmsin toisilleen. Pian kaksikko huomasi omaavansa samankaltaisen musiikkimaun ja ryhtyi äänittämään yhdessä kirjoittamiaan kappaleita. Sitä mukaa kun uutta musiikkia syntyi, tarvitsivat he muita muusikoita niiden toteuttamiseen studiossa. Vähitellen Treuack ja Timms olivat keränneet ympärilleen sessio- ja keikkamuusikoita, joihin he olivat tutustuneet vuosien varrella, ja Unitopia alkoi muotoutua.
Muutama vuosi sitten Unitopia julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa More Than A Dream, jolla Trueack ja Timms pääsivät toteuttamaan itseään melodisen rockin ja vanhakantaisen progen parissa. Siinä missä More Than A Dream toteutettiin pätkissä äänitettynä projektina, on sitä seurannut The Garden toteutettu huomattavasti tiiviimmässä aikataulussa, ja sen toteuttaneesta ryhmästä on hioutunut yhteen oikea bändi. Mistään noviisilaumasta Unitopiassa ei ole kyse, sillä jäsenten keski-ikä pyörii siinä 40 ikävuoden kieppeillä.
Musiikillisesti Unitopia kuulostaa hyvin läheisesti Genesikseltä, kahlaten musiikissaan läpi lähes kaikki elementit, joita nimekäs esikuva ehti talloa aina Peter Gabrielin ajoista Ray Wilsonin kanssa tehtyyn tummaeleiseen aikuisrockiin asti. Oman genesismäisen lisänsä Unitopian musiikkiin antaa Mark Trueackin gabrielmainen ääni. Gabrielin maneerit ovat varmasti tulleet Trueackille tutuksi, luotsasihan hän aikoinaan erästä australialaista Genesis-tribuuttibändiä.
Olisi epäreilua kuitata Unitopia silkkana Genesis-kopiona, sillä yhtyeen musiikista löytyy runsaasti muitakin elementtejä. Sean Timms on omaksunut soittoonsa ja sävellyksiinsä aimo annoksen Yes-vaikutteita, mikä myös kuuluu paikoin kitaristi Matt Williamsin soitosta. Saksofonisti Mike Stewartin ansiosta musiikista löytyy samoja sävyjä kuin vanhasta King Crimsonista ja Van der Graaf Generatorista. Basisti Shireen Khemlani puolestaan tuo musiikkiin jazzahtavia fuusioelementtejä, joita hän pääsee ripottelemaan maukkaasti pitkin levyä. Oma osansa tavanomaisesta poikkeavasta linjasta on perkussionisti Tim Irrgangilla, joka viljelee etnisiä rytmikuvioita rumpali Monty Ruggieron tanakasti soittaman biitin päälle. Näin ollen Unitopian lähimmäksi vertailukohdaksi voidaan nostaa The Flower Kings, vaikka australialaisryhmällä ei ole Roine Stoltin kaltaista tarvetta ylitäyttää musiikistaan kaikkia mahdollisia aukkoja.
Suurimmaksi osaksi The Garden tarjoaa nautittavaa kuunneltavaa reilun puolentoista tunnin verran. Unitopia puikkelehtii sujuvasti tyylistä toiseen, olipa kyseessä sitten eeppinen sinfoproge, radioystävällinen aikuisrock (ala Mike & The Mechanics), hienovarainen laulelmamusiikki tai vanhakantainen hard rock (ala Led Zeppelin ja Deep Purple).
Parhaimpia radioystävällisiä kappaleita levyllä ovat Here I Am, Inside The Power, aavemainen Give And Take ja parin vuoden takaisessa kaivosturmassa surmansa saaneiden uhrien muistolle omistettu 321, jotka kävisivät Mike & The Mechanicsin kappaleista. Hieman zeppelinmäisempää otetta kuullaan kappaleessa Angeliqua, jonka kaltaista materiaalia voisi odottaa syntyvän Five Fifteenin Mika Järvisen kynästä. Yesmäisimmillään Unitopia on kappaleissa Don´t Give Up Love ja Journey´s End. Näistä jälkimmäinen sisältää myös huimaa canterbury-henkistä fuusioirrottelua, jollaista Anderson ja kumppanit eivät ole koskaan saaneet aikaiseksi omilla levyillään.
Hyvän jälkimaun jättävä kokonaisuuskaan ei aina selviä ilman moitteita. Lupaavasti alkanut nimikappale, josta kehkeytyy yli 22-minuuttinen eepos, epäonnistuu pahemman kerran lopetuksessaan. Kappaleen lopetusosio The Way Back Home nimittäin on suora kopio Genesiksen Supper´s Ready -eepoksen finaalista As Sure As Eggs Is Eggs (Aching Mens´ Feet). Olipa kyseessä sitten kunnianosoitus tai tahaton varkaus, ei nimikappaletta kuunnellessa voi välttyä lieviltä hampaidenkiristelyiltä.
Parasta Unitopiassa on yhtyeen välitön, leppoisa ilmapiiri, jonka se kykenee loihtimaan vanhakantaista sinfoprogea ja aikuisrockia yhdisteleviin kappaleisiinsa. Soitto ei kuulosta väkinäiseltä ja eri tyylilajeista toiseen kuljetaan sujuvasti. Päähuomio kiinnittyy väkisinkin Mark Trueackin maanläheiseen ääneen, johon tavallinen kadunmieskin pystyy helposti samaistumaan, poikkesivatpa kappaleet sitten miten paljon valtavirtamusiikista. Jos sen myötä progressiivisesta rockista saadaan hieman näkyvämpää ja hyväksytympää musiikkia, ei se ole huono juttu, eihän?
04.11.2008, Kalevi Heino |
|
