|
01. Million Dollar Beggars
02. (I Forgot To) Die At 27
03. Stories...
04. Gone With The Flow
05. Delirium
06. Good/Bad
07. No One Will Love You In The End
08. Breaking The Rules
09. Understand
10. Fullspeed Or Nothing |
Muissa ympyröissä kannuksensa ansainneiden soittajien Million Dollar Beggars vannoo kasarin nimeen. Hassuista taiteilijanimistä huolimatta kyse ei ole huumoriorkesterista. Pikemminkin päinvastoin. Toisin kuin monet muut samoista lähtökohdista ponnistavat kokoonpanot, tällä kertaa jälki on vakavasti otettavaa. Oikeastaan myös aika vakavaa, sillä levyn biisit ovat valtaosin melko melankolisia. Suunnilleen samalla ilmeellä kuin Hanoi Rocksin Self Destruction Blues. Tässä mielessä levyn ainakin pitäisi upota suomalaisen ostavan yleisön tajuntaan hyvin. Sitä edesauttaa myös tarttuvat kertosäkeet, joita on riittänyt miltei jokaiseen ralliin. Tosin hieman lisää liimapintaa ei olisi pahitteeksi, jos lopputulosta vertaa 80-luvun lopun klassikoihin, mutta niissä olivat taustavoimatkin eri kaliiberia. Ehkäpä ensi kerralla nämäkin veijarit ovat saaneet sen verran pelimerkkejä kasaan, että Desmond Child tai Bob Halligan Jr. tulee avuksi.
Soundipuolella apuja ei kaivata. Vaikka kokoonpanossa on kolme kitaristia ja kosketinsoittaja, kaikesta saa hyvin selvää. Kliseisesti ilmaistuna kovaa ja kirkkaasti. Kitarat ovat sopivasti koukutettuja ja solisti Micko Hellin äänessä paiskaavat kättä Sebastian Bach ja Blackie Lawless. Väliin mieleen tulee myös Jyrki 69 niiltä ajoilta, jolloin mies esiintyi nimellä Jyrkie Darling ja lauloi kunnon rockia.
Biiseistä jää parhaiten mieleen aloituskaksikko. Nimibiisi ja (I Forgot To) Die at 27 ovat parhaat vedot ja oikeaoppisesti siis piikkipaikalla. Tämän kaksikon lisäksi ainakin Good/Bad viehättää jonkinasteisella AC/DC:mäisyydellään, ja se tuo osaltaan autenttista kasarifiilistä, olihan tuolloin läjäpäin bändejä, joille 'DC oli esikuvista suurin. Tätä seuraa levyn hämmentävin pala: No One Will Love You In the End on kuin suoraan Sentencedin ohjelmistosta. Tämä surullinen tunnelmapala on toki soitettu hieman kevyemmällä kädellä, mutta fiilis on sama. Ei voi sanoa, onko kyse sattumasta vai ei, mutta ihan hieno kappale joka tapauksessa on, ja istuu kokonaisuuteen paremmin kuin ehkä tästä luettuna voisi kuvitella.
Jotta homma ei menisi pelkäksi ylistyslauluksi, täytyy nostaa esiin seikkoja, joiden takia ei levylle voi sentään kymppiä antaa. Muutamaan kappaleeseen kaipaisi rutkasti lisää riehakkuutta. Sellaista nuoruuden intoa, jota edustaa esimerkiksi Skid Row’n Youth Gone Wild. Eli soitto on hieman liiankin tarkkaa, siitä paistaa läpi soittajiston metallisempi menneisyys. Vaikka ei skarpissa soitossa toki sinänsä hävettävää ole. Tässä tapauksessa en suosittele Sleepy Sleepersin reseptiä, jossa laitettiin sormiin vaseliinia, että ne lipsuisivat.
Pari biisiä loppupuolelta eivät oikein yllä muun levy tasolle, mutta kompakti kymmenen biisin paketti kyllä kestää pienen notkahduksen. Onneksi cd:n kapasiteettia ei ole hyödynnetty tappiin asti, kuten nykyisin niin usein tapana on. Pienistä puutteistaan huolimatta Million Dollar Beggarsin debyytti on kelpo levy. Sen vanhakantaisuus kuulostaa yllättävänkin tuoreelta, eikä ainakaan muutaman kuuntelun jälkeen tunnu siltä, että kyse olisi millään muotoa kertakäyttöisestä tavarasta.
21.10.2008, Ismo Karo |
|
