Nyt ovat elementit niin hyvin kohdillaan, että luulisi lähtevän ja lujaa! Mutta ei sitten kuitenkaan. Helsinkiläinen Grendel on ollut ihailtavan aktiivinen perustamisvuodestaan 2000 lähtien. Demoja on ilmestynyt kuin sieniä sateella ja A Change Through Destruction on jo yhtyeen toinen täyspitkä vuoden 2006 Lost Beyond Retrievalin jatkona. Uutukainen on monipuolinen, tasokas ja taidokas kolmevarttinen ja sen tunnelmalliset ja melodiset nyky-heavy-kiemurat sisältävät lukuisia toimivia ideoita. Mutta vaikka Grendelin tyyli osuu arvostelijalle hyvin, ei bändi silti pysty vakuuttamaan täysin. Lopullinen isku ja paras terä jäävät valitettavasti puuttumaan.

Grendeliä voisi vertailla moniin kotimaisiin melodisen synkistelymetallin karpaasiin. Jossain määrin ollaan lähellä ehkä Laihialan alkuaikojen Sentencediä, mutta Grendelin biisit eivät elä samassa kaavassa lähellekään, joten ilmavuutta bändin tyylissä on runsaasti ja liikkuvuutta moneen suuntaan. Eniten parasta terää syövät kuitenkin omaperäisyyden hienoinen puute sekä puhtaat laulut, jotka eivät itselleni toimi oikein ollenkaan. Pidetään kuitenkin varauksena, että Mikko Virtanen on teknisesti aivan kelpo solisti, joten joillekin herran ääntely voi olla jopa euforista. Puhtaista lauluista ja tunnelmista puskevat läpi hieman Fall of the Leafen Tuomas Tuomisen kaltaiset mielikuvat.

Korinoiden ja puhtaiden sekoittelu menevään heavy-revittelyyn yhdistettynä tuo myös jonkinasteisia Misery Inc.-mielleyhtymiä. Samalla melodinen paahto, korinalaulu ja FotL-mielikuvat tuovat vahvasti mieleen Noumenan, jonka levyillä FotL-vokalisti Tuomas Tuominen näkyvästi vieraili. Lopputulos on mielessäni sama, eli ei toimi, vaikka Tuomistakin kuinka kovana laulajana pidetään.

Levyn parasta antia ovat ehdottomasti makoisat melodiat ja tärppibiisiksi voisikin heittää The Deaf Cultin. Kuulaan kaunis ja hivenen jopa eeppinen tunnelma rynnistää jossain Before the Dawnin sielunmaisemissa. Musiikki on kautta linjan hyvin harkittua, mutta kunnollisempaa revittelyä ja tarttuvuutta kaivattaisiin entisestään. Half-Life puolestaan on todella lähellä Charonin maailmaa.

Mainio levy kaikin puolin, mutta jättää väkisin vielä kylmäksi. Seuraavalta levyltä uskallan kyllä odottaa paljon enemmän, sillä avaimet menestysalbumin luomiseen näillä herroilla kyllä näyttäisi olevan.