|
01. You’re Not Alone
02. All That I Wanted
03. The Dream
04. Fool’s Game
05. Bring Back This Love
06. I Don’t Wanna Say Goodbye
07. When You Get Lonely
08. In The City
09. Tomorrow
10. If I Can Take You |
Diabeetikkona karttaisin tätä levyä. Josh Ramos ja Hugo Valenti ovat nimittäin luoneet erittäin hunajaisen teoksen sokerilla kuorrutettuna. Miesten nimet ovat tuttuja aor-faneille, muille viitteet Hardline, Two Fires, The Storm, Open Skyz ja Valentine voivat soittaa kelloja takavuosien musiikkiohjelmien kautta. Kitaristin ja laulajan yhteistyö on tuottanut niin tyylikkään levyn kuin vain kaksikolta voi kuvitellakin syntyvän. Muukin bändi on yhtä taidokas; John Macaluso (rummut, Malmsteen, Starbreaker, Ark), Eric Ragno (koskettimet, Takara, China Blue) ja Fabrizio Grossi (basso, Glenn Hughes). Tämä kokoonpano on syntynyt melodiselle rokille, he taitavat genren kliseet ja tuotantokin on huippuluokkaa, siitä vastasi kolmikko Grossi, Serafino Perugino sekä Dennis Ward (Pink Cream 69).
The Dream on nimeään mukaillen unenomainen ja unenpehmoinen levy, kuin bändi olisi pyrkinytkin luomaan jotain pilvenpehmoista, jolta puuttuu piikit kokonaan. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia, sillä levy on silti dynaaminen ja kokonaisuus kompakti. Aloitusraita You're Not Alone on levyn potkivinta antia, siinä on levyn riipivimmät kitaraosuudet, eikä kitara paljon revittelekään levyllä. Ramos pääsee kitaransa kanssa enemmän pinnalle myös kappaleessa Bring Back This Love, jossa on TNT:n kasaritunnelmaa. Tyylilleen ja genren vaatimuksille uskollisena Ramos ei vedä kitaraövereitä, vaan pitää homman kurinalaisena, siksi soolo-osuudetkaan eivät ole liian pitkiä eivätkä liian räväköitä, mutta silti erittäin maukkaita.
Unimaailmaan päästään Hugon johdatuksella. Vaikka Ramos miten revittelisi hienon taidokkaita kitarasooloja taustalla, Hugon taivaallisen suloinen ääni luo mille tahansa esitykselle samettisen tunnelman, se on aina yhtä maaginen ja puhdasta sokeria korville. All That I Wanted on yksi nopeista kappaleista, jonka kertosäe on viettelevä, kuten niin monta muutakin hetkeä levyllä. Parhaiten Hugon ääni tietenkin toimii rauhallisissa kappaleissa kuten The Dream, Fools Game ja In The City, ja kappaleet vedetäänkin suurella tunteella. Hugon äänessä on hienoa kaikupohjaa, joka toimii suurillakin lavoilla, ja se on edelleen ajaton, jos unohtaa ainaiset Steve Perry -kytkökset.
Ramos-Hugo onkin melkoinen vastine Journeylle, varsinkin bändin balladit kuten The Dream toimivat niin samoilla kaavoilla, että joku voisi tässä vaiheessa suunnitella plagiaattisyytteitä. Toisaalta aor-maailma ei ole niin syyttävä kuin muut genret, joten nämäkin varmasti katsotaan vain kunnianosoituksina. Hugon Journey-kytkökset ovat kuitenkin sitä luokkaa, että tämänasteinen kumartelu sinne suuntaan ymmärretään, enkä itsekään pane sitä pahaksi. Ragno
koskettimissa luo myös Journey-fiilistä, ja kappaleiden nimetkin viittaavat suuresti samaan suuntaan. Ainakaan kekseliäisyydestä ei voi kehua, mutta toisaalta aor lajissaan onkin yhtä ihmissuhdeanalyysia, jossa uutta sanottavaa on melko vaikeaa keksiä, ellei sitten ole tapaillut ufo-olentoa. The Dream on varsin tasainen ja laadukas tuotos, joka voiceoverin vuoksi ei saa arvosanaa. Suosittelen alan fanittajille, vaikka tätä on varmasti ihan turha edes sanoa. Silti uusin Journey on parempi, vaikka kumpikin bändi porskuttaa loistavilla laulajillaan.
13.10.2008, Satu Reunanen |
|
