|
01. Crack of Doom
02. Man or Maggot
03. Going, Going Gone
04. Meanwhile in Hell
05. If I Had a Heart
06. I Rest Your Case
07. Death after Life
08. Rival Damnation
09. Blood Turning Back
Kesto: 36:04 |
Kolmas täyspitkä. Paha paikka, sanoisi levy-yhtiön mies, tai jonkun laatulehden edustaja. On mikä on, Rite ohittaa karikon veneen nokka pystyssä, ja lataa pöytään ehdottomasti uransa parhaan levyn. Jo levyn ensimmäiset viisi sekuntia aiheuttavat tunteen, että tulossa on jotain muuta, mitä useimmat 2000-luvulla taltioidut äänitteet pitävät sisällään. Tämän levyn äänimaailma on tunkkainen ja aito, hikinen ja rouhea.
Ensimmäinen kuuntelukerta ei jätä mieleen mukana laulettavaa kertosäettä, tai muutakaan kiinnekohtaa. Mieleen jää ainoastaan miellyttävä tunne, joka pakottaa painamaan play-näppäintä uudemman kerran. Pehmeän rouheat kitarasaundit, tyylitajuinen rumpalointi, ja Jarkko Laatikaisen laulu luovat hienon kokonaisuuden. Lähes täydellisen. Toisaalta, omaan makuuni laulu on jätetty välillä harmillisen taustalle. Ikään kuin se olisi heikko lenkki, mitä se ei todellakaan ole.
Tälläkään levyllä bändi ei vaikutteitaan piilottele, mutta skaala on kuitenkin laajentunut edellisiin Riten tuotoksiin verrattuna. Kulta-ajan Entombedin lisäksi 70-luku puskee tällä kertaa kovasti esille. Black Sabbath ja Cathedral-henkisiä riffejä viljellään kainostelematta. Rullaavan riffi-rokin lomassa mennään välillä totaalisen hautajaismaisissa tunnelmissa, kun taas välillä pintaan iskevät 90-luvun alkupuoliskon Ruotsi-death metal -tyyliset kitaramelodiat.
Reverend Bizarre lopetti, mutta hienostelematonta, riffeihin perustuvaa doomia on edelleen kuultavissa tämän maan kamaralla. Livenä tämä nimittäin toimii parhaiten, eikä levyllä päästä täysin samoihin sfääreihin. Tuskin se on edes mahdollista. Kuitenkin esim. seitsemäs siivu levyltä, Death After Life, pistää miettimään, miksi Rite on vieläkin pienen piirin omistuksessa oleva orkesteri. Tämän nimittäin luulisi maistuvan doom/stonerrock -porukalle laajemmassakin skaalassa.
9/10
Matti Reinola
Riten pojat – vai pitäisikö sanoa miehet, jopa äijät? – ovat jo sen verran kokeneita veteraaneja, että promokuvissakin katseessa ei häily epävarman teinirokkarin bambinkatse, vaan silmissä on rento mutta itsevarma palo. Samaa henkeä tarjoaa yhtyeen kolmas kokonainen rykäisy Death I Hear You Calling but I Can’t Come Home Rite Now.
Bändi nimittäin osoittaa, että kyllä sitä Suomessakin osataan rähjätä metallisen rockin maisemissa siinä missä länsinaapurissakin. Tosin totta kai se death rock -ajan Entombed kuuluu niin kitarasoundissa kuin itse biiseissäkin, mutta tämä yhdennäköisyys on suhteellisen helppo sysätä sivuun Riten puskiessa vahvoja kappaleita ja napakoita yksilösuorituksia ulos. Uskokaa pois, dieselöljy, viski ja arpikudos tulevat pelottavan lähelle tätä levyä kuunnellessa.
Suoraviivaisen ja raskaan rockin lisäksi Ritella on myös muita ässiä hihassaan. Ensimmäinen isketään pöytään Meanwhile in Hellin kohdilla, joka on puhdas, juureva ja grooven täyttämä doom-veisu ilman suurempia kompromisseja. Rite siis osaa hidastelunkin jalon taidon, joka ei jää Death I Hear You Callingilla… pelkän sivumausteen rooliin vaan hyökyy täysin palkein kuulijan niskaan. Toisaalta taas rock-menoon tuupataan kiinnostavia sivujuonteita, joista parhaimpana esimerkkinä on Queens Of The Stone Agen vikkelyyttä tavoitteleva I Rest Your Case.
Kun tällaisia kipaleita on taskussa, on bändin helppo päästellä kokemuksen syvällä rintaäänellä soinnut nauhalle. Instrumentteja käsitellään kuin pajavasaroita ja lopputulos on miellyttävän meluista ja rosoista. Ainoastaan Jarkko Laatikainen vetelee joskus karjuntansa liikaa vasemmalla keuhkolla, jolloin kokonaisuus menettää osan intensiteetistään. Onneksi Riten kaltaisessa meluisessa rockissa pikkuvirheet on helppo pyyhkäistä suureleisesti nurkkaan ja nauttia yhdestä tämän vuoden maistuvimmista suomalaisista rokkivedoista. I rest my case!
8+/10
Antti Klemi
01.11.2008, Matti Reinola / Antti Klemi |
|
