|
01. Cowardice
02. The Maw
03. Overture of Dust
04. Breach
05. Dead Man’s Dream
06. Summoning Sickness
07. Tearing the Fabric
08. Averting Our Eyes
09. Bestowed upon the Void
10. The Deadliest Rain
11. Blend into the Darkness
12. Violence Divine
Kesto: 53:11
|
Joskus se yhtyeen kansallisuuskin vaikuttaa ja tuo vakuuttavuutta. Prey For Nothingin pommia syleilevät naispyhimykset, musiikissa ja sanoituksissa syljetty raivo ja nimikappaleen sodan äänet olisivat menneet tavallisesti lähiönuorten ylireagoivana uhitteluna, mutta kun huomaa yhtyeen olevan kotoisin Israelista, Violence Divinen asenteeseen tulee aivan omaa näkökulmaa ja painoarvoa.
Myös musiikillisia ansioita punnitessa Prey For Nothing on painavaa tavaraa. Vaikka yhtye operoikin näinä päivinä tavanomaisen, melodisen ja hieman progehtavankin death metalin saralla, Violence Divine ei ole silkkaa Soilwork-kopiota, vaan lisäpureksittavaa annetaan muutamankin aterian verran. Joskus junttathrash saa puheenvuoron, toisinaan taas yhtyeen sävelkiemurat hipovat Heartwork-ajan Carcassia.
Eniten minua miellyttää Violence Divinessa kuitenkin biiseissä kihisevä energinen räjähtävyys ja toisaalta taas antaumuksellinen melodioiden käyttö. Ensiksi mainittu elementti tulee parhaiten esille vahvassa soitossa, joka saa hyvän kanssakumppanin Jacob Hansenin massiivisesta tuotannosta. Melodiakorttia taas vilautetaan niin NWOSDM:n (muistaako kukaan enää tätä lyhennettä?) hengessä kuin Testamentia muistuttavissa, yllättävänkin rauhallisissa välisoitoissa. Näillä eväillä levyltä irtoaa vanhaan In Flamesiin nojaavan Breachin kaltaista hittimateriaalia.
Joskus Prey For Nothing yrittää kuitenkin liikaa, mikä tulee esille turhina yksityiskohtina ja tasapäistävänä sekavuutena. Tällöin tapahtuu myös ylilyöntejä juuri progressiivisuuden ja melodioiden kohdalla, jolloin tunnelma keikahtaa kevyeksi suorittamiseksi The Deadliest Rainin tavoin. Myös laulaja Yotam Avni olisi voinut hieman karsia kurkkunsa variaatiota, vaikka itse voimassa ja äänessä ei mitään vikaa olekaan. Onneksi levyn hajanaiseen luonteeseen tuovat selkeyttä muutamat instrumentaalituokiot ja tavallista vahvemmat kappaleet.
Violence Divine olisi voinut olla puiseva, nykyaikainen rähinälevy, mutta Prey For Nothingin taito pelata aggressiivisuuden ja melodioiden yhteistyöllä pelastaa paljon. Vaikka Israel ei itsessään paljoa sympatioita herätä, musiikillisena elämyksenä Violence Divine on ihan passeli tylytys.
06.10.2008, Antti Klemi |
|
