|
01. Death Alley Driver
02. I Surrender
03. Power
04. Street of Dreams
05. Power of Love
06. Can´t Let You Go
07. Jealous Lover
08. You Love This Life
09. Blood Red Sky
10. Stone Cold
11. Can´t Happen Here
12. Spotlight Kid
13. Burn |
Joe Lynn Turner on mies, jonka ura rakentuu pitkälti sen varaan, että cv:ssä lukee parissa kohdassa Ritchie Blackmore. Eipä siinä mitään, onhan niitä muitakin sellaisia. Turnerin sooloura alkoi jo 80-luvun puolen välin jälkeen, mutta nyt on vasta aika ensimmäisen livelevyn oman nimen alla. Aika on sikälikin otollinen, että viime vuonna ilmestyi ylivoimaisesti paras soololevynsä Second Hand Life. Vuosi sitä ennen Turner oli mukana Sunstorm–projektilla, joka oli vieläkin kovempaa kamaa. Ensin mainitulta on mukaan mahtunut kaksi biisiä, jälkimmäiseltä ei yhtään. Vuoden 2005 levyltä The Usual Suspects mukana on Power of Love.
Muiden krediiteissä lukeekin sitten nimi Blackmore. Eli rahastuksen makua. Semminkin kun jälki ei nyt ole mitenkään briljanttia. Bändi ei soita kovinkaan skarpisti, eikä Turnerkaan nyt varsinaisesti häikäise. Tämän voi mainiosti todeta kattauksen päättävältä Burnilta. Sen mukanaoloa ei voi kuin ihmetellä. Miksi ei Joe-poika mieluummin olisi kiskaissut jotain rallia Deep Purplen Slaves and Mastersilta, jolla oli sentään itse mukana. Eivätkä miehen tämänhetkiset äänivaratkaan auta suoriutumaan kappaleesta kunnialla.
Balladeihin rahkeet sentään riittävät, sillä Can’t Let You Go ja Street of Dreams ovat tällä kertaa ne parhaat vedot. Ynnä vähemmän kuultu Rainbow–pala Jealous Lover. Samoin kuin nuo jo mainitut kolme soolobiisiä, joiden siis olisi luullut olevan enemmistönä. Kipakka aloitus Death Alley Driver on reipas ralli, mutta tuntuu kuin sankarillamme olisi tuskia laulaessaan. Eikä Karl Cochran kitarassaan oikein Ritchien tasolle pääse, vaikka kovasti yrittääkin.
Tässä onkin pähkinänkuoressa koko levy. Kuin keskinkertainen tribuuttibändi pistelisi menemään lähiökuppilan lauteilla. Loppuun kaluttu I Surrender jatkaa samoilla laduilla, eikä Powerkaan ole nimensä veroinen. Entä miksi joltakin uudelta kappaleelta tilan vie umpitylsä Can’t Happen Here? Ainoa pointti näissä Rainbow’n biiseissä on se, että toivottavasti edes joku innostuu noiden parin paremmin onnistuneen vedon takia huikean aliarvostetusta Bent Out of Shapesta. Ynnä tietty tuosta Second Hand Lifesta.
Turnerin taannoiset keikat suomalaisen taustabändin kanssa olivat paljon tiukempia. Livetilanteessa ei solistimme ääneen iän myötä hiippaillut räkäkään kovin kiusannut. Kotioloissa ja levyltä sitäkin enemmän. Eipä ole tätä taidettu jälkikäteen studiossa korjailla. Ehkä olisi pitänyt.
30.09.2008, Ismo Karo |
|
