|
01. Deja Vu
02. After Before
03. Kuma No Yume
04. Caleidoscope Brainstorm
05. Arabesque
06. Paranoia
07. Panick Attack
08. Jamais Vu
09. Petite Mort |
Monien mielissä nimi Qumma assosioituu esteettisesti epätavallisten fetissien kuvaajaan, joka on omalla panoksellaan edesauttanut fetissipiirien esilletuloa Suomessa. Harvempi tietää, että Qumma lukeutuu myös niihin harvoihin suomalaismuusikoihin, joilta luonnistuu Chapman Stickistä jalostetun Warr-kitaran soitto. No, nyt viimeistään tietää.
Musiikkiinsa Qumma on saanut vaikutteita ennen kaikkea Trey Gunnin aikaisesta King Crimsonista, mitä hän ei ole peitellyt tippaakaan Qumma Connectioniksi ristityn projektin debyyttilevyllä. On kuitenkin kaksi eri asiaa kopioida esikuviaan suoraan kuin luoda vaikutteiden käyttämästä sävelkielestä uutta musiikkia ja jalostaa siitä itsensä näköistä taidetta. Ensimmäisen karikon Qumma on osannut väistää ja lopputuloksena syntyneellä Arabesquella kuullaan hyvinkin omaleimaista tyylittelyä.
Aivan kuten King Crimsonin musiikissa myös Qumma Connectionin lähtökohtana on luoda progressiivisen rockin pimeällä puolella liikkuvaa musisointia. Mutta pimeällä puolella ei ole pakko pysytellä koko aikaa. Ennen kaikkea Arabesquella on kyse monikerroksisten kontrastien luomisesta. Rankkojen ja painostavien sävelkulkujen vastapainona monissa kappaleissa on esillä positiivisia tunnetiloja herättäviä, juhlavia melodioita, jotka pursuavat mukaansatempaavaa iloa, kunnes pahaa-aavistamaton kuulija sysätään takaisin pimeyden synkimpiin syövereihin.
Liioittelematta Arabesqueta voi sanoa lajinsa pioneerityöksi Suomessa, sillä tuskinpa kukaan muu näillä leveysasteilla aivan lähitulevaisuudessa julkaisee levyä, jolla kuullaan Warr-kitaraa. Tai ainakaan yhtä kovatasoista levyä, jolla kyseistä instrumenttia soitetaan näin värikkäästi. Arabesquen värikylläisyys ei kumpua ainoastaan Qumman valitsemasta instrumentista, vaan osan kunniasta saavat hänen ympärilleen keräämänsä muusikot. Rumpali Pasi Rupposen paiskomien rumpukuvioiden päälle muiden musikanttien on ollut hyvä rakentaa monisyisiä kerroksia. Ainakin minulle tuli henkilökohtaisesti suurena yllätyksenä miten muuntautumiskykyinen kosketinsoittaja Pate Kivinen on tämän levyn perusteella. Vaikka tiesinkin Kivisen entuudestaan kovanluokan kosketinsoittajaksi tämän Five Fifteen-töiden pohjalta, jaksavat herran Tim Blaken ja Keith Emersonin mieleen tuovat sormiotyylittelyt yllättää suuremman kerran. Lisäksi Tuukka Helmisen soittama sello antaa kokonaissointiin oivallisen säväyksen, jonka ansiosta Qumma Connection viimeistään poikkeaa soinnillisesti Trey Gunnin ja Sean Malonen Warr-kitaralevytyksistä.
Suurimmaksi osaksi Arabesque sisältää instrumentaalista musiikkia, joka synnyttää voimakkaita mielikuvia ja tunnetiloja. Levyn avaava Deja Vu on kerrassaan vaikuttava, muuttuen alun painostavan hitaasta raskaudesta juhlavan ilmavaksi hymniksi. Sitä seuraavassa After Beforessa asetelma on päinvastainen, lähtien liikkeelle minimalistisesta, kauniista sävelkuviosta päätyen lopulta klaustrofobiseksi runttaukseksi. Viehkeä Kuma No Yume on rakennettu rushmaisen bassokuvion päälle, jonka yläpuolella sello, koskettimet ja Warr-kitara punovat kaunista polyrytmeillä leikittelevää melodiaa.
Monista erilaisista sävelosioista koostuva Caleidoscope Brainstorm ymppää yhteen leijuvaa spacerockia, sinfonista progea ja treygunnmaista kimuranttiutta epätavallisella, mutta loogiselta kuulostavalla tavalla. Päällekäyvän nimikappaleen jokainen nuotti kuulostaa ilkeältä ruoskansivallukselta, minkä luomaa mielikuvaa korostaa entisestään voimalla hakatut rummut ja yhtä junttaavasti sahattu sello. Tässä kappaleessa Warr-kitaraa kuullaan kuulijan näkökulmasta riippuen rumimmillaan tai kauneimmillaan. Lyhyt Paranoia on nimensä mukainen elektronisten äänien täyttämä kollaasi. Tosin en ole aivan varma, pitäisikö olla huojentunut kun sitä seuraava Panic Attack alkaa. Näennäisen tyyni alku maalailevine Warr-kitaravetoineen nimittäin katkeaa parin minuutin jälkeen, kehittyen vaivihkaa puhkeavaksi myrskyksi, jonka piinaava tunnelma ei hellitä ennen kappaleen loppua.
Jos Panic Attackia ja nimikappaletta pitää levyn rankimpina kappaleina, ovat ne vasta alkusoittoa 14-minuuttiselle Jamais Vulle, joka muodostuu levyn kohokohdaksi. Tanakasti rokkaavassa kappaleessa on elokuvamaista tuntua ja erityisesti Kivinen koskettimineen saa siinä runsaasti tilaa. Kappaleen riuskasti etenevä ilottelu muuttuu kuitenkin ennen pitkää. Majesteettista, hivenen yesmäistä välikohtaa seuraa purkaus, jossa rumat sävyt ottavat vallan.
Hengästyttävän Jamais Vun jälkeen on vuorossa päätöskappale Petite Mort, joka on levyn ainoa laulettu kappale. Solistina kappaleella vierailee Pate Kivisen vanha Five Fifteen-kollega Maikki Liuski, jonka kaunis ääni kantaa kuulaasti Qumman ja Kivisen luoman instrumenttitaustan yllä. Tyylillisesti se on enomaisine ja calemaisine tunnelmineen irrallaan Arabesquen muusta materiaalista, mutta se muistuttaa lopuksi kuulijaa siitä, että synkkien sävelten levittämistä varjoista on hyvä suunnistaa kohti valoa.
19.09.2008, Kalevi Heino |
|
