|
01. No Other Way
02. Are You Interested?
03. The Movies Over
04. What If
05. Bird Of Feather
06. Swamp
07. Sharing Space
08. Say Your Last Goodbye
09. How Long
10. The Town Of Lincoln
11. Bitter Pills
12. Four Walls
13. Problem, Reaction, Solution |
Tiedän, että maailmasta löytyy ihmisiä, jotka tekevät yhä ostopäätöksensä kiinnostavien levynkansien perusteella. Kun ajatellaan sellaisten levyjen kansia kuin Rainbow Rising, Dark Side Of The Moon, Eternally Yours, It´s Alive, Holy Diver tai Billion Dollar Babies, niin tuottiko niiden sisältö pettymystä, vaikka et olisi entuudestaan kuullut nuottiakaan em. kiekkojen musiikkia?
Levykansitaiteen on ennustettu katoavan sitä mukaa kun netistä lataaminen lisääntyy ja levyt fyysisinä objekteina häviävät. Ehkäpä tulevat sukupolvet pystyvät kuuntelemaan Dark Side Of The Moonia ilman, että heidän silmiensä eteen piirtyisi mielikuva maailman kuuluisimmasta prismakuviosta heti kun musiikki alkaa soida?
Tapahtuipa levykansitaiteelle mitä tahansa tulevaisuudessa, on se vielä tärkeä elementti sille sukupolvelle, joka päättää tutustua uusiin yhtyeisiin hakuammuntaa harjoittaen, eli ostaen tuntemattomien yhtyeiden musiikkia täysin levykansien välittämän mielikuvan perusteella. Rehellisesti sanottuna, olisin luultavasti jättänyt tutustumatta australialaisen Cogin uutuuskiekkoon Sharing Space, ellen olisi saanut sitä arvosteltavaksi. Sen verran kammottava kansi kiekossa on.
Huono kansi kätkee kuitenkin sisälleen huomionarvoisen levytyksen. Australiasta kotoisin oleva Cog on tähän mennessä julkaissut vain yhden täyspitkän albumin sekä kourallisen singlejä, jotka ovat löytäneet kohtuullisesti innokasta kuulijakuntaa myös Australian ulkopuolelta.
Millaista musiikkia Cog sitten tekee? Australialaistriolla on taipumusta risteyttää indie-henkistä nykyrockia psykedeliaan ja uuteen aaltoon persoonallisella tavalla, mikä vetoaa varmasti sekä taiteellisemman rockin kuin melankolisen räimemusiikin ystäviin. Cog ei vierasta pitkiäkään kappalerakenteita saati kertosäkeiden puuttumista, kokeellisuudesta puhumattakaan. Tekeekö se Cogin musiikista progea? Kyllä ja ei. Jos progen mittapuuna käytetään kappalerakenteiden muuttumista kappaleen edetessä sekä outojenkin rytmien käyttämistä, täyttää Cog määritelmät progesta. Jos määritelmänä käytetään virtuositeettia, pitkiä sooloja ja instrumentaaliosioita sekä niiden varioimista, Cog ei voisi olla kauempana progesta. Ehkäpä Cogin lähimpänä vertailukohtana voitaisiin pitää yhdysvaltalaista P.O.D.:ia, johon on ripoteltu mausteeksi Radioheadin taiteellisuutta ja Wiren kekseliästä kokeellisuutta.
Päällimmäisenä Sharing Spacesta jää mieleen yhtyeen energisyys ja ilmavat kerrokset, joita on koristeltu yllättävilläkin soundiratkaisuilla ja sovituksilla. Mikäli tämänhetkisistä musiikkiympyröistä voisi nimetä selkeästi hallitsevat tyylisuunnat, voisi Cogia pitää uuden aallon edustajana. Valitettavasti musiikkityylit ovat pirstaloituneet yhä vaikeammin määriteltäviksi genreiksi, mikä saattaa Cogin kaltaiset musiikin uudistajat valtavirran laiminlyömiin kulttipuurtajiin.
Miten pitäisi suhtautua yhtyeeseen, joka onnistuu kiteyttämään täsmällisesti nykymaailman menon lyhyeen kappaleeseensa Are You Interested?, mutta käyttää lähes 10 minuuttia levyn avauskappaleeseen No Other Way? Avarakatseinen suhtautuminen auttaa paljolti, sillä Sharing Spacella on paljon jännittävää tarjottavaa. Tarttuvia kertosäkeitä levyltä on turha hakea, mutta senkin edestä kiekolta löytyy huomionvangitsevia melodioita ja hypnoottisen energistä soittoa. Cog on onnistunut luomaan tyylin, jossa se kuulostaa samanaikaisesti tuoreelta, mutta vanhakantaiselta sekoittaessaan vintage-soundeja (esim. Binson-kaikulaitteen läpi soitettu piano ja 1980-luvun post-new wave-syntikkasoundit) moderniin tuotantoon.
Sharing Space onnistuu nostattamaan samanlaiset tuntemukset kuin läpi 1970-luvun julkaistut rock-levytykset, joilla musiikki oli seikkailuhenkisimmillään. Jos sanottavan asian sanominen sitä vaati, siihen käytettiin tarpeen vaatiessa joko kolme tai kolmekymmentä minuuttia. Samaa perinnettä tuntuu myös Cog vaalivan.
1970-luvulta kalskahtavat tuntemukset eivät rajoitu ainoastaan itse levyyn, vaan ylipäätään myös SPV:n alamerkkinä toimivaan Superball Musiciin. Alamerkki on selvästi haalinut talliinsa samanhenkisiä yhtyeitä, jotka kuulostavat liian indie-tyyppisiltä SPV:n muille alamerkeille (kuten esim. InsideOut Music). Toiminta alkaa muistuttaa tosissaan 1970-lukua, jolloin kuulijakunta saattoi hankkia tuntemattomankin yhtyeen levyn, jos sen oli vain julkaissut tietty levymerkki (esim. Vertigo, Harvest tai Dawn). Superball Musicilla on edellytykset samaan.
Mykistävää.
05.08.2008, Kalevi Heino |
|
