|
01. quarter life
02. alien tune
03. 59.
04. melt
05. lizard
06. the whirl
07. vernie
08. unknown lost a beauty
09. pulse_
10. above the skin |
Tällä levyllä lynch. pistää vanhempaa tuotantoaan uusiksi. Ikävä kyllä en ole kuullut alkuperäisiä esityksiä, joten en voi tehdä vertailuja. Asiassa itseäni viisaampien mukaan ero aiempiin versioihin on paikoitellen valtaisa. Myös bändiä alusta asti seuranneille tällä levyllä on siis annettavaa. Voisi jopa ounastella, että erityisesti heille.
lynch. on keskimääräistä metallisempi ja synkempi "J-rock" -yhtye. Hyvänä esimerkkinä tästä toimivat Alien tune, joka suorassa ja hieman latteassa paahdossaan on selkeästi nykymetallia, tai Vernie, jossa tanakan alun jälkeen siirrytään "pomppuheviin", menon silti pysyessä varsin raakana.
Levyn rytmit edustavat muutenkin enimmäkseen nykivää nu-metal -osastoa. On mielenkiintoista miettiä miksi tällaiset "tanssittavat" rytmit tuntuivat majesteetillisen Godfleshin tapauksessa täysin asiallisilta, mutta useimpien muiden yhtyeiden kohdalla aiheuttavat nyt lievää vastustusta. Ehkä juuri 90-luvun puolivälin jälkeinen nu-metal -saastepilvi aiheutti hylkivän reaktion dubista lainaavaan rytmimaailmaan. Godflesh pysyi omassa yksinäisessä ylhäisyydessään genrerajojen ulottumattomissa, vaikka antoikin innoitusta lukuisille mitättömyyksille. Sama ilmiö tapahtui funk- ja hiphop -ainesten kanssa. Se mikä Faith No More:lla toimi, muuttui vastenmieliseksi monien muiden kohdalla.
Genrerajojen osalta samaa koskemattomuutta löytyy monista japanilaisista yhtyeistä. Useimpia ei voi niputtaa mihinkään tiettyyn tyylilajiin, koska skaala on niin laaja. lynch. on poikkeuksellisen "tavallinen" monien maanmiestensä joukossa, vaikka sekin yhdistelee paikoitellen mielivaltaisen tuntuisesti erilaisia musiikillisia elementtejä.
Ensi kuulemalta tyrmäsin tämän levyn totaalisesti mielikuvituksettomana länsimaalaisen mainstreamkaman kopiona Marilyn Manson -vaikutteineen ja etenkin ensimmäisen biisin tylsän HIM/Charon/nu-metallin vuoksi. Kyseisessä Quartelife:ssa raa´at örähtelytkään eivät aivan löytäneet paikkaansa, vaikka yllättävän pätevää kuivaa ärinää ja hc-karjuntaa levyltä muutoin löytyykin. Etenkin Unknown lost a beauty:ssä on varsin onnistunut käheä laulu, joskin yksinäiset "bää" ja "böö" rääkäisyt herättävät lievää huvittuneisuutta.
Tarkemmassa tarkastelussa japanilaisille bändeille ominaiset, monia miellyttävät "eksoottiset", piirteet nousivat esiin luoden kokonaisuudesta mielenkiintoisemman ja olinkin valmis armahtamaan yhtyeen aiemmasta, epäoikeudenmukaisesta, tuomiostani, vaikka nippusiteet jäivätkin ranteisiin.
Mitä tulee näihin eksoottisen tuntuisiin vivahteisiin, voi olla, että asiaan tottumattoman korvissa kappaleiden joskus kaukaakin toisistaan haetut osaset eivät natsaa. Selitystä tälle omituiselle ilmiölle, joka toistuu valtaosalla länsimaisia vaikutteita omaavista bändeistä, löytyy japanilaisesta kulttuurista, jossa ulkoa tuleviin vaikutteisiin mielellään liitetään selkeästi oman kulttuurin elementtejä. Lisäksi kun suora ja läheinen kosketuspinta länsimaiseen kulttuuriin usein puuttuu, sekoitetaan eri aikakausien ja alueiden tuotteita ja tyylejä surutta. Parhaimmillaan lopputulos on niin omaleimainen, että japanilaisia sopii kiittää asenteistaan ja tavoistaan. Niin armelias en toki ole, että erityisesti lynch.:in nostaisin esimerkiksi tässä asiassa.
Nämä piirteet voivat toimia kynnyksenä, jota länsimainen korvapari ei ihan helposti ylitä, mutta loppujen lopuksi lynchin. tapauksessa ei kovin kaukana, ainakaan peruskohdissa, olla siitä raskaammasta purukumimusasta, mitä Suomessakin tehdään.
Ehkä tämän levyn kautta listamusaan tottunut voisi testata japanilaisen musan toimivuutta. Ultraraskaasta todella lällyyn lennossa hyppäävä The Whirl on tähän tarkoitukseen sopiva sietokykytesti! Vielä rankempi tulikoe on melkoisen kauhea Lizard, jonka kuitenkin voi kuvitella olevan fanien suosiossa, koska bridgen hoentaan on keikalla kohderyhmän varmasti yhtä helppo kielimuurista huolimatta yhtyä, kuin Irwinin loppuaikojen yleisön oli laulaa mukana Rentun ruusua, hieman erilaisten henkisten ja kemiallisten muuriensa yli. Mikäli testi ei tuota positiivista tulosta en silti kehottaisi luovuttamaan, sillä mitään kokonaiskuvaa tämä levy ei tietenkään anna mistään laajemmasta ilmiöstä.
Irwinin yleisön sivistystasosta, joka oli itse asiassa sangen laaja-alainen, ei tässä nyt haeta aasinsiltaa, mutta Melt tuo mieleen jonkun näistä, nyt listoilla komeilevista, "tamperelaisista" junttimelodraamabändeistä. Lisämiinus tulee kappaleen epätoivoisesta pyrkimyksestä herättää jonkinlaista kauhua ja järkytystä.
Kun japanilainen poppari yrittää kuulostaa "sairaalta" tai "rajulta" on tulos joskus hieman huvittava, osittain tosin siksi, että Japanista tulee oikeasti niin äärimmäistä ja kipeää kamaa. Vertailussa kärsii tappion siis miltei aina.
Näiden J-rock bändien fanien ikäjakauma luultavasti myös asettaa tietyt rajoitteet sille, kuinka autenttisesti voidaan käydä elämän pimeämmillä poluilla. Tai sitten korrelaatio toimii toiseen suuntaan. Hijokaidan-tyyppinen ilmaisu ei ehkä vetäisi puoleensa perheen pienimpiä.
Hieman vetinen maku jää suuhun, mutta yhtye, joka on julkaissut singlen nimeltä A Grateful shit ansaitsee jo pelkästään sen ansiosta kunnioitusta. Muutamat erityisen kauniit melodiat antavat vielä lisäpisteitä, mutta itse en tämän levyn pariin ihan heti palaa.
14.07.2008, Albert Witchfinder |
|
