|
01. Ryusei Rocket
02. So Boy
03. Cherry Saku Yuuki
04. Nyappy In The World 3
05. Baby King
06. Daybreak
07. Pierced
08. Koritsu Hospital
09. Kakusei Heroism
10. Aijo Cycling
11. Orange Dream
12. Respect Mommy
13. Koi No Dependence
14. One Way Love |
Tästä arviosta tulee pakon edessä sisällöllisesti kapea-alainen pintaraapaisu, sillä vaikka haluaisinkin peilata mahdollisimman syvästi tätä tarkastelussa olevaa, eittämättä kiintoisaa teosta, ei oma elämysmaailma tunnu riittävän vastaanottamaan, eikä sanavarasto kuvaamaan, sitä. An Cafe syöksyy esiin maailmasta jota en oikein tunne.
Olen samalla tavalla tuntemattoman äärellä kuin auringon uuvuttama, itseään kiduttava, pyhimys tolppansa nokassa, Jumalan äänen halkaistessa taivaan, tai liian vahvoja demoneita esiin manannut musta maagikko hetkeä ennen mielensä murtumista helvetin kauhujen edessä.
An Cafe tosin ei tarjoile näin mieltä järkyttäviä elämyksiä. Ehkä kokemusta voisi verrata lievään hypomaniaan, tai jälkeisten muuttumiseen miellyttäväksi, mutta sisäisten sähköpurkausten siivittämäksi, leijunnaksi ajan ja paikan tuolla puolen, missä typerinkin vitsi saa nauramaan kyyneleet silmissä. Toisin sanoen ollaan elämän valoisampien puolien äärellä ja ytimessä.
Yhtyeellä näyttäisi olevan J-osastoa diggaavan nuorison keskuudessa suuri suosio, eikä sitä ole mitenkään vaikea ymmärtää, mutta itse en voinut aluksi välttyä kysymykseltä, miksi edes yritän päästä sisälle tähän teokseen, jonka laadulliset tekijät toki välittyvät ja avautuvat minullekin, mutta jonka varsinainen sisältö ei aidosti tunnu koskettavan vieraudessaan. Saman suuntaisia kysymyksiä ui yhä mieleeni nyt kun kirjoitan tästä haastavasta kuuntelukokemuksesta paikkaan, jonka pääasialliset vieraat ovat enimmäkseen mieltyneet musiikin raskaampiin ja tummempiin muotoihin.
Yritän sanoa, että tämän teoksen yhteydet metallimusiikkiin ovat hyvin vähäiset. Näin on toki ollut joidenkin muidenkin arvostelemieni teosten kohdalla, mutta jostain syystä An Cafen hyperaktiivinen ja ultrapositiivinen popmusa tuntuu vielä muitakin "vieraammalta" tässä kontekstissa. Se on lähestulkoon niin kaukana metallista, tai mistään muustakaan "äärimusiikista", kuin jokin ylipäänsä voi olla. Toisaalta, samalla se jo koskettaa toista äärilaitaa ja ansaitsee näin totaalisuudessaan uteliaisuutemme ja huomiomme. Loppujen lopuksi tällaiset pohdinnat ja rajapintojen pohdinnat ovat turhia. On terveellistä ja inspiroivaa antautua ja heittäytyä tuntemattomaan ja pyrkiä käsittämään sitä.
Japanilaisen modernin populaarimusiikin saralla An Cafe on melko helppo tuttavuus. Vaikka keskeiset "outoudet" ja J-rock tunnusmerkit ovat mukana, on An Cafen funkilla, skalla, soulilla ja punkilla maustettu pop kuitenkin helpommin lähestyttävää kuin monen muun samalta suunnalta tulevan, miltei surrealistisia sfäärejä koskettavan, yhtyeen teokset.
Oman asiansa An Cafe tekee taiten. Biisit etenevät koko ajan, musiikista huokuu aitous ja rehellisyys ja sävelkynä on johdonmukaisen terävä. Erityisesti kertosäkeissä on onnistuttu erinomaisesti. Tosin joskus on vaikea erottaa ns. välike kertosäkeestä. Esimerkiksi Cherry Saku Yuuki voisi olla yhteenliitettyjä kertosäkeitä.
Miksaus on mielestäni tehty liikaa laulun ehdoilla. Etenkin rumpuja olisi saanut tuoda rohkeasti lähemmäksi kuulijaa. Toisenlaisilla saundeilla musiikin pop-henkisyys olisi karissut joissain biiseissä lähes tyystin, mikä olisi saattanut avata aivan uusia ovia kuulijalle. Nyt edetään turvallisesti jossain keskellä, kaupallisuuden ehdoilla luulen.
Mielenkiintoista An Cafen, kuten muutamien muidenkin japanilaisten popahtavampien rockyhtyeiden musiikissa, on poikkeuksellinen kiihkeys ja vimma. Esimerkiksi Baby King olisi puolet hitaammalla temmolla huomattavasti "normaalimpi". Nyt siinä on kiehtovaa ylikierroksilla käymistä, jota hyvä rumpusovitus tehostaa.
S B Y: ssä kuullaan The Ramonesista siinneen (uus)punkin vivahteita, tai ainakin kaikuja. Itse asiassa varttuneemman kuulijan on hauska havaita, että biisin syntetisaattoriosuudet, mitä ilmeisimmin sattumalta, muistuttavat The Ramonesin vastaavia, heidän välillä eksyttyään itse raivaamaltaan polulta omituisten tuotantoideoiden maailmaan. An Cafen saundimaailma on muuten toki huomattavan kaukana New Yorkin huligaaneista.
Suomalaista kuulijaa saattaa ilahduttaa (tai kauhistuttaa) albumin ajoittaiset yhteydet tutulta kuulostavaan iskelmällisyyteen. Esimerkiksi Kakusei Heroismissa on vanhojen Finnhitsien tarttuvuutta. Itselleni mieleen tuli Kari Tapion Smokey-coverointi Viisitoista kesää!
Kyllä levyltä sentään joitain viitteitä raskaampaankin musiikkiin löytyy, mikäli omaa riittävän laajan katsantokannan aiheen suhteen. Koritsu Hospital lähestyy hardrockia ja bonusraidat Respect Mommy ja One Way Love epämääräistä kevyen punkin ja metallin crossoveria. Hetkittäin lähestytään miltei Mr. Bunglen sävelmaailmoja.
Levyn oudoimmat ja ehkä jopa antoisimmat hetket ovatkin juuri bonuksissa. Kahden edellä mainitun "rajumman" vedon lisäksi sieltä löytyy myös Koi No Dependence; omituinen rockabilly/blues/ska, joka pahimmillaan tosin torvisektioineen muistuttaa Suurlähettiläitä.
Jos joku hieman latvasta laho mustan huumorin harrastaja kuolinvuoteellaan valitsisi tältä levyltä omiin hautajaisiinsa soitettavaksi jonkun raidan, olisi melko varmaa, että vainajan elinaikanaan suorittamien käytännönpilojen uuvuttama, ja nyt odotetun ja oletetun rauhan saavuttanut hautajaisväki, saisi kokea vielä yhden järkyttävän, haudantakaisen yllätyksen.
Ajatus auringonsäteen lailla pimeyttä leikkaavasta elämän ylistyksestä, keskeyttämässä luterilaista "ikävänpitämisrituaalia", herättää kieltämättä kiusauksen laatia omalaatuinen lisäys testamenttiin. Valtionuskontomme saatanallinen synkkyys saattaa tosin olla sen parhaita puolia, eli ehkäpä jätämme tämän äänellisen serotoniiniruiskeen kirkkojemme homeisten seinien ulkopuolelle.
Minulla ei ole syytä moittia tätä albumia tai sen tekijöitä varsinaisesti miltään osin, koska tällä kertaa on selkeästi vastaanottajan syy, ettei viesti ihan täysin tule perille. Sitä paitsi on miellyttävää tietää, että tällaistakin musiikkia on tarjolla kaikkien väkinäisen synkkien tusinabändien keskellä. Uskaliain musiikillinen uudisraivaaja voi haastaa itsensä tällaisen teoksen parissa. Kuinka pitkälle uskaltautua käymättömille korpimaille?
An Cafen luoman ja edustaman maailman täydellinen vastakohta on sisällöllisesti köyhä väkisin väännetty mainstream black metal, ja sen itseään vihaavat ja kiduttavat, teini-ikäiset fanit. Joskus on paljon radikaalimpaa mennä duurissa ja pyrkiä kohti positiivisia elämyksiä. Ainakin se vaatii näin aidossa muodossa tekijältään kykyä nähdä ne arvokkaat, usein kätkössä olevat yksityiskohdat joiden vuoksi me täällä olemme. Samalla toki ymmärrän, omien kokemuksienkin kautta, ettei ihminen, joka ei syystä tai toisesta kykene näkemään pimeän verhon läpi, jaksa nähdä iloisia naamoja ja kuulla pirteitä sointukulkuja. Ehkä kierolla tavalla lohdullista on se, että kuljettuaan kyllin syvällä pimeyteen kyky nauraa itselleen kasvaa ja samalla sietokyky kaukaisilta tuntuvia asioita, kuten iloa ja naurua kohtaan. Saattaa olla terveellistä joskus ehdoin tahdoin altistaa itsensä valolle joka synnyttää syvimmät varjot.
Päättäkseni vuodatukseni, voin todeta jakaneeni nämä hetket tuhat kertaa mieluummin An Cafen kuin Zen Cafén kanssa, ja mikäli jatketaan kotimaisilla leveysasteilla voisi yhtyeen esityksen ehkä kiteyttää kuvauksella "kovempi kuin Ari Koivunen ja kauniimpi kuin Anna Abreu". Hienosta tarra-arkeilla varustetusta 8" -promopakkauksesta annan vielä erikoismaininnan. Sopii kuin nyrkki silmään, tässä yhteydessä!
03.07.2008, Albert Witchfinder |
|
