|
01. Got Me Under Pressure
02. Waitin’ For The Bus
03. Jesus Just Left Chicago
04. I’m Bad, I’m Nationwide
05. Pin Cushion
06. Cheap Sunglasses
07. Pearl Necklace
08. Heard It On The X
09. Just Got Paid
10. Rough Boy
11. Blue Jean Blues
12. Gimme All Your Lovin’
13. Sharp Dressed Man
14. Legs
15. Tube Snake Boogie
16. La Grange
17. Tush
Bonus Features:
Poker Game
Dallas Show Day
Photo Shoot
Foxey Lady |
ZZ Top on aina ollut kovan livebändin maineessa. Tätä taustaa vasten on aika omituista, että ensimmäinen täyspitkä konserttitaltiointi julkaistaan vasta nyt, kun uraa on takana jo melkein 40 vuotta. Yrityksiä on toki ollut aiemminkin, ainakin Helsingin keikka kesäkuussa 1991 kuvattiin, mutta jostain syystä sitä ei ole julkaistu. Muistan myös lukeneeni joskus jostain haastattelusta bändin jäsenten suositelleen hyviä bootlegeja oikein nimeltä mainiten. Eipä kovinkaan tavallista käytöstä, mutta kuvastaa hyvin ZZ Topin mutkatonta asennetta.
Viime vuonna trion kotikonnuilla kuvattu dvd esittelee musiikillisille juurilleen palanneen yhtyeen. 80-luvun koneet ovat muisto vain ja paluu bluesin pariin on tosiasia. Hyvä näin, sillä ZZ Topin sähköistä bluesia kelpaa hard rockin ystävänkin kuunnella. Toisin kuin monet aikalaisensa, ovat nämä veijarit menettäneet perin vähän niistä ajoista, jolloin tehtailivat klassikon toisensa jälkeen. Suurin kiihko soitosta on laantunut, parhaisiin bootlegeihin verrattuna mennään noin 85 prosentin teholla, mutta ajoittain toki ylletään melkein samaan. Heard It on the X ainakin on tällä kertaa täysi kymppi. Kattauksen reippaimman vedon kruunaa herrojen Billy Gibbons ja Dusty Hill laulu. Äijät vetävät vuorotahtiin säkeen kerrallaan ja välillä kuorossakin. Samalla on helppo panna merkille, että Billyn ääneen on tullut iän myötä lisää karheutta ja se on menettänyt hieman pontta, mutta Dusty laulaa lähes samoin kuin aina ennenkin.
Boogiekone vaatii myös hetken lämmetäkseen. Vasta I'm Bad I'm Nationwide toimii täysillä kierroksilla. Alun kolmikko menee verryttelyn piikkiin. Massiiviset lavarakennelmat on nekin jätetty 80-luvulle. Valot ovat kyllä upeat, samoin kuin takaseinän ledit, jotka tuovat eloa muuten aika riisutulle esitykselle. Gibbons ja Hill liikehtivät kyllä paljon harjoitellun koreografian mukaan, mutta suurimmaksi osaksi musiikin annetaan puhua puolestaan. Legs sentään soitetaan videoilta tutuilla karvaisilla kitaroilla. Gibbons myös esittelee yhden soittimenvaihdon yhteydessä kitarateknikkonsa, joka on silminnähden vaivautunut, kun yleisö alkaa huutaa miehen nimeä. Kiitokseksi mies tulee Tushin aikana sytyttämään pomonsa suupieleen ilmestyneen sikarin.
Konsertin biisilista on harvinaisen ideaali näin pitkän uran tehneelle yhtyeelle. Se on sopiva sekoitus vanhaa ja uutta, hittejä ja harvinaisempaa tavaraa. Uusimmat kappaleet, Pincushion ja Rough Boy, on sovitettu bluesimpaan muottiin ja varsinkin ensin mainittu sulautuu joukkoon vaivattomasti. ZZ Top malttaa myös keskittyä soittamiseen, soolospotteja ei ole. Yleisöäkin laulatetaan vain Tube Snake Boogiessa. Eikä sille tarvitse opettaa sanoja, Billy vain kehottaa kerran ja se on siinä. Muutenkin vanhemmanpuoleisesta väestä koostuva katsomo on asialleen omistautunutta porukkaa, useita partoja näkyy, osa jopa aitoja. Ohjaaja onnistuu myös poimimaan muutaman kauniimman sukupuolen edustajan lähikuviin, eli pelkkiä karvanaamoja ei onneksi kotikatsojalle tarjota. Takaisin lavalle ja esityksen kohokohtiin. Heard It on the X tulikin jo mainittua. Entäpä kaunis Blue Jean Blues? Mainiota, että sekin on päässyt takaisin settiin! Gimme All Your Lovin' tuo välittömästi mieleen kesän 1983, jolloin kappaleelta ei pystynyt välttymään. Enpä olisi silloin uskonut, että biisi kuulostaa 25 vuotta myöhemmin vähintäänkin yhtä hyvältä. Vaikka tempo on laskenut piirun ja ikä kuuluu lauluäänestä, on Gibbons vieläkin erittäin hyvä kitaristi. Tanakka komppi ja melodiat lähtevät edelleen siihen tahtiin, mistä mies on kuuluisa. Yksinkertainen soitto on edelleenkin tämän yhtyeen kohdalla silkkaa taidetta.
Samaa ei voi sanoa videon ohjauksesta, sillä kuva pomppii aivan liikaa kohteesta toiseen, kun otetaan huomioon, ettei lavalla nyt ole vallan hirveästi tohinaa tarjolla. Maltillisemmat leikkaukset olisivat palvelleet katsojaa paremmin. Tosin olen kyllä nähnyt paljon pahempiakin, tämä ei hetken totuttelun jälkeen haittaa kovinkaan paljon. Äänet ovat kohdillaan, ZZ Topin rouhea soundi on onnistuttu tallentamaan sellaisena kuin pitääkin. Pääsisältö tällä julkaisulla on siten paljon parempi kuin etukäteen uskalsin odottaakaan.
Bonukset ovat nekin ihan mukavia, bändin tyyliin sopivia. Ensimmäiseksi on tarjolla Pokeripeli. Siinä kolmikkomme muistelee uhkapelin lomassa yhtyeensä historiaa. Mitenkään pilkun päälle ei edetä, mutta varsinkin alkutaipaleesta on mielenkiintoisia juttuja, ja myöhempiäkin vaiheita sivutaan. En tiennytkään, että Paula Abdul opetti ukoille tanssiaskeleita ja tulokset ovat nähtävissä Velcro Flyn videolla. Tai että kuuluisan Eliminator-auton rakentaminen kesti seitsemän vuotta. Tämän mielenkiintoisen pätkän jälkeen näytetään konserttipäivän tapahtumia aamusta alkaen, sisältäen lavan rakennuksen, teknikkojen ja fanien haastatteluja yms. asiaankuuluvaa. Gibbonsin kitarateknikon läpät ovat kiinnostavinta antia, kitaraa itse soittavat voivat tosin saada niistä meikäläistä enemmän irti. Seuraavaksi siirrytään valokuvassessioihin. Niihin tarvitaan tällä tasolla liikkuvan yhtyeen kanssa muutakin kuin kuvaaja ja kamera. Mielenkiintoinen kurkistus kulissien taakse tämäkin. Satsin päättää lavasteista päätellen pääkuvan kanssa samasta konsertista kuvattu Foxey Lady. Kirjoitusasun ei pidä antaa hämätä, kyse on siis Hendrixin biisistä. Siitä, miksi se on mukana saa käsityksen vaikkapa katsomalla tuon Poker Game -jutustelun.
Kaikkineen siis varsin mainio julkaisu. Vielä kun jonain päivänä saisi käsiinsä vastaavan vaikkapa jostain 70-luvun lopulta, voisi arvosanakin lähennellä kymppiä. Sitä odotellessa Live in Texaskin saattaa kestää mainiosti useammankin katselukerran.
20.06.2008, Ismo Karo |
|
