|
01. Power To Believe
02. Dark Deceiver
03. Inner Spirit
04. Resurrection
05. Tendonitis
06. The Temple Within
07. Lies
08. The Passion of Words
09. Severed Angel |
Jotenkin minulle tulee Zero Hourista mieleen 35 vuotta sitten kirjoitettu keikka-arvio Black Sabbathista. Arvostelu oli sieltä tylyimmästä päästä: Tony Iommin soittoa haukuttiin röpelöiseksi, Ozzy Osbournen ääntä pidettiin monotonisena, eikä rumpali Bill Ward tuntunut saavan sen enempää kiitosta soitostaan, joka vaikutti olevan aavistuksen verran myöhässä muita. Ainoa jäsen, joka sai puhtaat paperit, oli basisti Geezer Butler. Mutta niin vain ryhmä saavutti tinkimättömällä tyylillään aseman yhtenä suurimmista metallin pioneereista ja tyylisuunnan luojista.
Zero Hourin viidennen pitkäsoiton, Dark Deceiverin arvostelusta taitaa tulla yhtä lohdutonta luettavaa kuin 35 vuoden takaisesta Sapatti-arviosta. Olen kuullut yhtyeeltä aiempiakin levyjä, ja niihin verrattuna Zero Hour jatkaa Dark Deceiverillä tinkimätöntä linjaansa, joskin vaikeusastetta on nostettu entisestään.
Jos yhtyeen tarkoituksena on tehdä niin mutkikasta ja teknisesti haasteellista metallia kuin perinteisellä laulu-kitara-basso-rummut-combolla on mahdollista, Zero Hour on takuuvarmasti genrensä huippuluokkaa. Minä vain en oikein jaksa ymmärtää sitä. Soittajilla on teknistää osaamista ja laulaja Chris Salinas tekee taas hatunnoston arvoisen suorituksen sovittaessaan laulumelodioitaan ylikimurantin mättämisen ylle. Salinaksen lauluääni, joka kuulostaa paikoin nuorelta Geoff Tatelta, onnistuu tekemään joistakin kappaleosioista helpommin lähestyttäviä. Toisinaan kappaleissa on kuultavissa suoranaista neroutta (kuten kappaleet Inner Spirit ja Resurrection), mutta liian usein kvartetti sortuu tavaramerkiksi omaksumaansa ylikikkailuun.
Zero Hourin kappaleet koostuvat monista eri osioista, joista ei kuitenkaan käy ilmi, onko sävellyksissä kyse kunnianhimosta vai osaamattomuudesta työstää harvoista valovoimaisista sävelkuluista kunnollisia kappaleita. Yhtyeen virtuoosimainen taito soittajina kuitenkin käy selväksi, sillä mistään ei mennä liian helpolla. Tällainen soittotyyli alkaa kuitenkin jossain vaiheessa kallistua enemmän neuroottisuuden puolelle, ja ennen kuin ensimmäistä kappaletta on ehtinyt kulua kolmenkaan minuutin vertaa, kuulija alkaa hermostuneesti katsoa kelloa. Miten jotkut ihmiset saavat muutaman minuutin tuntumaan pieneltä ikuisuudelta? Mutta minkäs teet, kun valitusta tyylistä ei tingitä.
Ihmisen pitäisi olla Ed Woodin kaltainen optimisti, jos haluaa uskoa, että Zero Hourin tinkimättömällä otteella soitetusta metallista muotoutuu yhtä arvostettu klassikkobändi kuin 1970-luvun alussa parjatusta Black Sabbathista.
04.06.2008, Kalevi Heino |
|
