|
01. Fight The Time
02. Dreamlife
03. Set The Sails
04. Storms
05. Descent
06. On The Edge
07. Play The Game
08. Whispers (Of The World)
Kesto 44:01 |
Maamme pohjoisemmalta puoliskolta käsin operoiva Ultimatium on hiljattain julkaissut toisen levynsä. Siinä missä 2004 ilmestynyt New Dawn oli suhteellisen vaisu ja jo inspiraatiotasollaan epäonnistunut teos, skarppaa tämä itsensä Joe Petagnon kannella koristettu Hwainoo selvästi. Vaan mihin asti se riittää?
Ensimmäisenä huomioni saa aina bändille kuin bändille kriittisen merkittävä vokalistin vaihtuminen. Useammassakin orkesterissa vaikuttava Tomi Viiltola on selkeä parannus (vaikkakin miellytti enemmän korviani Dreamtalen Ocean's Heartilla jokunen vuosi sitten), mutta edellisestä julkaisustaan myös ne tärkeimmät, eli kappaleet ovat astuneet joitain askelmia ylöspäin. Ensirallista alkaen huomaa, miten neljän vuoden hiljaiselon aikana ollaan yhteen soittoa ja biisien rakenteita ehditty treenaamaan ilmeisen urakalla. Meno on toteutettu korkealta, yläkireän kovaa ja vauhdikkaasti, osittaisia pieniä rauhoittumisen hetkiä unohtamatta. Eli kuulostaa juuri sellaiselta, mitä yhdeksänkymmentäluvun lopulla ylitarjontaan räjähtäneessä nopean melodisen hevimetallin genressä on direktiivien mukaista odottaakin.
Siinäpä se loogisen kaksiteräinen miekka tällä kertaa piileekin; perustoiltaan kaikki on tehty niin tavanomaisen perinteitä kunnioittaen, että ne vaatisivat avukseen huikeasti lisää tarttuvuutta ja koukkuja sen suurimman julkaisumassan yläpuolelle nousemiseen. Paljon pientä kivaa toki piilee nytkin, esimerkiksi Set The Sailsin erään toisen kotimaisen kakkoslevy-Oceanbornin (erityisesti kiipparisoundinsa ja sen lottoarvonta-instrumentaalin) mieleentuovat soitannolliset iloittelut, tai On The Edgen kähinävokalistin vierailukohdat. Mutta siltikin mielessä jyskyttää koko ajan, miten tämä olisi juuri sitä länsinaapurin tai etelän suoltamaa tusinakauraa jos vain elettäisiin vuotta 2001. Nyt Ultimatium saa arvonantoa ja kunnioitusta ollessaan suht harvinaisten vesien soutaja, melkein kuin varsilenkkarirässiä itsepintaisesti suoltava bändi vuonna 1994, eli ilmiselvästi rakkaudesta lajiin. Mutta kun kaikki muu on nyt taustoilta kunnossa, niin seuraavalle albumille vain sitten se helpoin jäljellä oleva puoli enää: parempia biisejä! Sellaisista voi alustavana esimerkkinä mainita Play The Gamen, joka on Hwainoon ehdoton helmi. Annan suositukseni tarkistaa tyylinsä sillä, jos mietityttää.
27.05.2008, Jussi Kallinen |
|
