|
01. Black Orgies (Sanguinary Art)
02. Karpathian Whore
03. Orgasmic Adores
04. Mourning Tears
05. Rape & Repent
06. Thorns Of Pity
07. Carnal Perversion
08. Blood-Red Claws
09. Death Embraces Her
10. First And Last And Always |
Kuopiolainen Ancient Drive vakuuttaa tummanpuhuvalla death-gootillaan. Lähin vertauskohta AD:lle voisi olla Irreligiousin ajan Moonspell, mutta vokalisti Tommi Virranta on vielä kertaluokkaa brutaalimpi kuin Portugalin
vara-Jeesus Fernando, vaikka Fernandolla olikin edustavat luolamies-hetkensä (Mee-PHISTOO!!) ennen kuin taide-ambitiot vetivät miehen ja bändin vessasta alas. Anyway, asiaan...
Alati taka-alalla kauniin yksikertaisia sointukulkuja kaikuvat, hennon sointuvat koskettimet ovat Ancient Driven soundissa suuressa roolissa, juuri heleiden koskettimien ja Tommin paatoksellisen murinan - joka käy jo pandavaris-osastolla (siinä teille uutta biologiaa) biisissä Thorns of Pity -
välinen kontrasti luo Ancient Driven musiikkiin sen varjoissa hampaat viilattuina väijyvän, painostavan fiiliksen, jolla bändi erottuu edukseen yleensä aika tylsistä goottibändeistä. Goottiheville tyypillisestä laulutavasta voi olla montaa mieltä, mutta Virranta ei lähes fransiskaanimunkkimaisine messuamisineen ja toisaalta kurkunpäästä viis-riekkumisineen todellakaan kuulu tavallisten goottinautojen laumaan. Kelpo tuotannonkin myötä Ancient Driven basso- ja kitaravalli on lähes niskalaukausmaisen raskas ja rupinen kuin HIMillä ainakin. En osaa sormella osoittaa mikä, mutta jokin biisin Carnal Perversion introssa tuo vahvasti mieleen Cradle of Filthin. Ehkä se on taas se syna. Blood Red Clawsissa syntikka kuulostaa miltei yhtä raivostuttavasti melodikalta kuin HIM-hitissä When Love and Death Embrace. Monipuolisuutta sekin.
En tiedä onko omaa introvertilla tavalla humoristista kuvitteluani, mutta minusta tuntuu, että levylle on ripoteltu pienenpieniä tribuutteja muille bändeille, sillä rummut Mourning Tearsissa menevät aika läheltä Moonspellin Opiumia ja jos Orgasmic Adoresin kitaran introriffit eivät ole melkein Barathrumin Last Day in Heavenia, niin olen enemmän sekaisin kuin oletinkaan.
Rumpali Veikka Jokela kuulostaa suht perusvarmalta, mutta mielikuvitusta olisin ehkä hieman pumppaavaan rumpalointiin kaivannut. Tiedä sitten sopisiko sekään näin tummanpuhuvaan musiikkityyliin. Levyn päättävä coverivalinta, The Sisters of Mercyn First and Last and Always on ehkä näinkin originellille yhtyeelle vähän varman päälle pelaamista, eikö?
Levyn 38 minuuttia jättävät hieman napistavaa, olisihan tuota vielä biisin, pari kuunnellut vaikka bändi onkin Kuopiosta. Älkääkä kysykö.
15.10.2001, Mape Ollila |
|
