|
01. 3rd Man Introduction
02. Parasite Of Society
03. Silverskull
04. Remission
05. Doomsday For The Prayer
06. 18 And Life
07. Read My Lips
08. Backs To The Wall
09. Egomaniac
10. The Calling
11. Payback Time
12. Rapid Fire |
Havaitsin jokin aika sitten Imperiumista, mistäs muualtakaan, että Headhunterin back-katalogi on julkaistu uudestaan. Minulta jäi aikoinaan bändiin tutustumatta, vaikka kyseessä on yhtye, josta Timo Tolkki aikoinaan nappasi Jörg Michaelin Stratovariukseen. En ehtinyt edes levykauppaan Headhunter-asioimaan, kun yhtyeen comeback-levy materialisoitui arvosteltavaksi. Ja hyvä niin, tämän perusteella jäävät kyllä vanhat tuotokset osaltani edelleen tutustumatta.
Destructionissakin vaikuttaneen Schmierin johdolla trio paiskoo ilmoille horjuvaa teutonimetallia. Se yhdistää kaoottiseksi kokonaisuudeksi Ragen ja Running Wildin huonoimmat puolet ilman ainoatakaan hyvää omaa biisiä. Schmierin ärjyntää ei voi sanoa rankaksi millään mittarilla, on se sen verran voimatonta. Jörg Michael puolestaan on porukan totaalinen alisuorittaja. Mies soittaa paljon suoraviivaisemmin kuin mihin häneltä on vaikkapa juuri Stratovariuksessa totuttu. Toisaalta eivät nämä yksinkertaiset kaahaukset juuri nyansseja vaadi. Pääasia tuntuu olevan, että meteliä piisaa.
Hetkeksi toki rauhoitutaankin. Ensimmäinen cover on Skid Row’n kulunut 18 and Life. Sebastian Bachin ääni ei niitä kaikkein parhaita ole, mutta Schmieriin se kestää vertailun kyllä. Alun akustiset kitarat kuulostavat kyllä ihan mukavilta, puhumattakaan myöhemmin mukaan tulevista sähkökitaroista, joten Headhunter pystyy näköjään olemaan niin halutessaan jopa melodinen. Biisin loppu menee sekasortoiseksi, eikä sitä enää tunnista kuin sanoituksista. On vähän vaikea ottaa vakavasti keski-ikäistä äijää, joka tätä kappaletta ärjyy, ja kaiketi ihan tosissaan, sillä radiosoittoa on saatava keinolla millä hyvänsä, eikä se taida omin eväin onnistua. Levyn edetessä kappaleet muuttuvat, jos mahdollista, vieläkin yksipuisemmiksi ja menettävät samalla sen vähäisen potkun, jota ihan alussa on havaittavissa. Päätöksenä tarjoiltava Judas Priestin Rapid Fire on jo niin väsynyttä kelailua, jonka nimeksi sopisi paremmin ”Tired Fire”. Biisi kuvastaa hyvin koko levyä. Heikko esitys.
23.05.2008, Ismo Karo |
|
