|
01. Last Chance for Serenade
02. Jaws
03. Last Call
04. Threshold
05. Monster
06. Afterglow
07. In the End
08. Pretty Girls Make Graves
09. Bright Lights
10. Hell Hath No Fury
11. I Wish You Hell
12. So Long, Euphoria
Kesto: 52:18
|
Audrey Horne soittanee nimenä kelloja monen Twin Peaks -fanin päässä. Yhtyeen kitaristin Ice Dalen syntymänimi Arve Isdal taas kertoo black metalin ystäville, että mies vaikuttaa myös muun muassa Enslavedissa. Tässä norjalaisyhtyeessä ei ole kuitenkaan kyse kummastakaan: ei viikinkimetallista tai Lynchin absurdeista visioista.
Audrey Horne sekoittaa ennakkoluulottomalla ja kieltämättä jännällä tavalla grungea, 80-luvun massiivista hard rockia ja kevytprogen tuulahduksia. Kitaravallit ovat kohdillaan ja urku huutaa niin maan vimmatusti. Oikeastaan joissakin yhteyksissä esiin tulleet viittaukset Alice In Chainsiin jäävät tällä bändin kakkoslevyllä aika vähiin. Ainoastaan Pretty Girls Make Graves sisältää samankaltaista lakonista jyräystä, ja tämä kappale meneekin sitten lähes plagioinnin piikkiin laulaja Toschien Layne Staley -maneereja myöten.
Pääosin Le Fol on kuitenkin radioon sopivaa mutta silti ilmeikästä hehkutusta, jossa soolot ja melodiat kuohuvat. Parhaimmillaan bändi kuulostaakin hyvältä: tuotantoon on satsattu, kitarat soivat hienosti ja Toschien ääni kantaa kauas ja korkealle. Esimerkiksi Last Call voisi olla voimasoitossa isommallakin radiokanavalla hienon kertsinsä puolesta. Kortin toinen puoli on kuitenkin levyn pitkä mitta ja yksipuolisuus. Mainitsemani kevytprogeilu ei aina vie musiikin virtaa eteenpäin, ja joskus yhtyeen post-grunge on liian pureskeltua ja poppista vakuuttaakseen. Onneksi yhtye osaa vetää jarrut kiinni silloin tällöin ja heittää kehiin vaikkapa Bright Lightsin vähäeleistä mutta silti tenhoavaa tunnelmointia, joka kasvaa tyylikkäästi metalliseksi ja raivoisaksi menoksi.
Onhan Le Fol hienoa kuunneltavaa. Yhtye kuulostaa sopivan rennolta mutta silti vaaralliselta ja tosissaan olevalta, mutta joskus musiikilliset ratkaisut eivät sykähdytä vaan kaikesta omalaatuisuudestaan huolimatta kuulostavat yhdentekeviltä – tähän ehkä vaikuttavat tämän hetken 80-lukua ihannoiva hard rock -aalto ja grunge-vainaan tylsänpulskeaksi muodostunut elvyttäminen. Jos yhtye ei luottaisi näin paljoa kitaroiden ylitsehuokuvaan kumuun ja monipuolisen ulosannin voimaan vaan uskaltaisi enemmän heittäytyä itse tunteen vietäväksi, voisi Le Fol kuulostaa rehellisemmältä ja vakuuttavammalta.
24.04.2008, Antti Klemi |
|
