|
01. Sleep just one dawn
02. Kilómetros de nada
03. Deep-seeded hope avant-garde
04. Fantasía
05. Wooden woodpecker conversion
06. One possessed
07. Summon me
08. Liturgia; Convite y prefiguración/Purgatorio/Diálogo infierno
Kesto: 64:16 |
Ensi alkuun chileläinen Mar de Grises tuntuu olevan turhankin tuttua Firebox-doomia. On Swallow the Sunin kahden ensimmäisen levyn kansitaiteilijana tutuksi tulleen Tuomo Lehtosen photoshoppailua, universaalia, hitaanpuoleista melodiatunnelmointia ja pienistä lisämausteista huolimatta tylsähköä yleisilmettä. Vaikka levy alkaa pikku hiljaa paljastamaan itsestään myös mielenkiintoisempia puolia, vasta kuutosraita One possessed onnistuu totisesti herättämään kuuntelijan. Puuduttavan örinän ja väkinäisen raskauden sijaan kappale esittelee bändin puhtaamman, iskevämmän ja kekseliäämmän puolen. Mielleyhtymiä voidaan tämän biisin kohdalla hakea niin Anatheman keskivaiheen levyistä kuin pehmeähkön särmikkäästä tunnelmaprogeilusta noin yleisemminkin.
Vaikka One possessedin jälkeiset kaksi raitaa nousevat kuutosraidan imussa myöskin levyn kärkipään materiaaliksi, kuulostaa lätyn alkupuoli samassa valossa entistäkin vähemmän puhuttelevalta. Toki bändi tuo death/doomiinsa sävyjä ennen kaikkea ambientista ja miksei myös progesta, mutta yleisesti ottaen Draining The Waterheart kuulostaa lähinnä hengettömältä. Etenkin metallisemmat osiot ovat ajoittain todella puuduttavan oloista kuunneltavaa, eikä levyn tuotantokaan - aavistuksen ärsyttävästi naputtavasta basarisoundista lähtien - tue kappaleiden sointia toivotulla tavalla. Itse asiassa One possessedin eroaa muista kappaleista myös tuotannollisesti ollen soundimaailmaltaan samanaikaisesti ilmava ja tietyllä tavalla sympaattisen tunkkainen.
Yksi erittäin hieno ja muutama kelvollinen kappale ei kuitenkaan riitä tekemään Draining The Waterheartista järin merkityksellistä albumikokonaisuutta. Mar de Grises tuntuisi tosissaan haluavan rikkoa sitä tutuinta ja turvallisinta death/doom-kaavaa, mutta pienen mutkan kautta bändin biisit tuntuvat kuitenkin vääntyvän siihen varsin tuttuun muottiin; irrallinen ambient-osa vaikkapa Summon men keskellä lähinnä katkaisee jokseenkin tavanomaisen kappaleen. Mar de Grises sai neljän vuoden takaisella The Tatterdemalion Express -debyytillään osakseen varsin varauksetontakin hehkutusta, mutta itselleni ensikosketuksena bändiin toiminut Draining The Waterheart ei anna aihetta samanlaiseen poskien paukutteluun. Mar de Grises on kyllä alallaan keskimääräistä omaperäisempi yhtye, mutta ainakin tällä kakkoslevyllä tukeudutaan turhan voimakkaasti myös tyylilajin tavanomaisuuksiin.
14.04.2008, Antti Korpinen |
|
