|
01. Going Loco
02. A Day At The Beach
03. Liar
04. See Me
05. Enough Love
06. Warning
07. Mean Streets
08. Road Trip
09. Gloria
10. Keep On Travellin'
11. Loggin'On
12. The Gathering
13. Dying Breed |
Nazarethilla pitelee kiirettä: 40-vuotisjuhlakiertue ja 21. studioalbumi, joka on ensimmäinen kyummeneen vuoteen. Eikä tässä vielä kaikki, bändistä toukokuussa 1990 kävelemään lähtenyt alkuperäiskitaristi Manny Charlton on perustanut tahollaan Nazareth–nimisen yhtyeen, eli lakimiehilläkin on töitä. Itse levystä on heti kärkeen sanottava, että kyllä se Nazarethilta kuulostaa. Pääsyyllinen tähän on solisti Dan McCafferty persoonallisen ja tunnistettavan äänensä kanssa. Vuodesta 1994 (siis uusi tulokas) mukana ollut kitaristi Jimmy Murrison omaa edeltäjiään bluesimman tatsin, joka ei aina ihan istu siihen mielikuvaan, joka esimerkiksi allekirjoittaneella Nazarethista on.
Valtaosa The Newzin materiaalista sen sijaan istuu. Positiivinen yllätys olisi tietysti kelvannut, mutta sellaista ei nyt saatu. Valtaosa biiseistä on laiskahkoja keskitempojollotuksia, jollaisiin on tämän bändin kohdalla saanut totutella 1980-luvun alkupuolelta lähtien. Mikä hämmentävintä, muutama menopala on piilotettu keskivaiheille, eli ainakaan kaupallisuudesta syyttäminen ei onnistu.
Ensimmäinen niistä on Road Trip. Kyseessä on levyn linjaan nähden yllättävän raskas biisi, tiukasti soitettu ja nopeatempoinen. Murrisonin lisäksi toinen keltanokka Lee Agnew, joka on ollut bändissä keväästä 1999, on varmasti vaikuttanut lopputulokseen, jollaista tältä bändiltä ei ole 70-luvun jälkeen kuultu. Miksei tällaisia tapporiffejä ole löytynyt kuin yksi? Warning ja Mean Streets ovat hieman samaa osastoa, eli muistuttavat eniten vanhoja hyviä aikoja. Jälkimmäisellä McCafferty pääsee näyttämään, että laulu sujuu vielä tarpeen tullen tiukasti. Tätä taustaa vasten ei voi taas kuin ihmetellä, miksi mies laulaa pääosan levystä luvattoman löysästi. Rauhallisempi laulaminen on tosin omiaan akustisessa rallatuksessa See Me, joka on selkeästi sukua No Mean Cityn kappaleelle May the Sunshine.
Kokonaisuudessa onnistuneiksi voisi sanoa siis kolmea kaikkein rokkaavinta raitaa ja yhtä nuotiohoilausta. Liian suuri osa kappaleista menee toisesta korvasti sisään ja toisesta ulos liiemmin jälkiä jättämättä. Siinä mielessä yhtye on uskollinen 1980-luvun tuoksinassa omaksumalleen tyylille. Noita paria rockimpaa biisiä voi sitten sirotella livesettiin klassikoiden lomaan melko sujuvasti, mutta pettymys levy silti on, vaikka eivät odotuksetkaan korkealla olleet.
25.03.2008, Ismo Karo |
|
