|
01. Sataa Gambinaa
02. Laitapuolen hyökkääjä
03. Lähimmäistä lähietäisyydeltä
04. Jumalaton näytelmä
05. Lupa tappaa humalassa
06. Gambina O.D.
07. Siriuksen samurai
08. Sorkat heiluen helvettiin
09. Tein henkirikoksen
10. Viina teettää
Kesto: 33:02
|
Rytmihäiriö on siirtymässä sarjamurhaajien asteelle – kun kakkoslevyä Saatana on herra saatiin aikoinaan odottaa nelisentoista vuotta, on tämän jälkeen albumeja tippunut kuulijoiden korviin lähes joka vuosi. Samalla yhtye on päivittänyt ja muovannut ’surmacore’-käsitettään ja tuonut kuvaan lisää tapoja ja keinoja tappaa ihminen.
Tällä kertaa mennään kansikuvan lailla eeppisempiin sfääreihin. Liekö tähän syy Moonsorrow-jäsenten olemassaolo yhtyeen lähipiirissä, mutta Sarvissa, sorvissa, salatieteissä soivat tavallista vahvempina maalailevat introt, akustiset kitarat ja mullikuorot. Tällaisiin muutoksiin suhtautuminen on aika ristiriitaista: tietyllä kuulijakunnalla on oma käsityksensä, mitä ’surmacore’ on ja mitä siihen kuuluu, kun taas toiset ottavat uudet tuulet ilolla vastaan – ja tietenkin siellä taustalla on yhtye ja sen konkarijäsenet, jotka varmasti tekevät, mitä haluavat.
No, olkoon asia miten päin vain, itse koen Lupa tappaa humalassa - ja Gambina O.D. -kappaleiden viikinkiosiot ja muut kokeilut a’la Siriuksen samurain astraaliprojisoinnit hieman päälleliimatuiksi lisämausteiksi. Joskus uusi ja vanha vesuri iskeytyvät tyylikkäästi ja tappavasti yhteen, mutta aina näin ei käy. Onneksi pääosa levystä keskittyy siihen suoraviivaisempaan teilaukseen ja iskuja jaellaan kovalla kädellä. Aloituskaksikko Sataa Gambinaa - Laitapuolen hyökkääjä on esimerkiksi harvinaiseen synkkää ja raakaa vääntöä, josta aistii nousuhumalan kiihkon ja kaikin puolin brutaalin asenteen. Mainitsemisen arvoisia vetoja ovat myös Sorkat heiluen helvettiin -biisin nautittavan hidas ja raskas startti ja Tein henkirikoksen -veisun akustinen kotikutoisuus ja rehellisyys.
Yleensäkin ottaen Rytmihäiriö osaa kääntää heikommatkin rykäisyt voiton puolelle aggressiivisella soitolla, jossa riittää hengitystilaa tiukkuudesta kuitenkaan tinkimättä. Ote on metallinen, mutta punk-henkistä rähjäystäkään ei ole unohdettu, olkoon kyseessä sitten keskitempoinen tamppaus tai grind-myrsky. Sounditkin loksahtavat kokonaisuudessa paikalleen, kunhan alussa korvaan käyvään bassovoittoisuuteen tottuu. Lisää tehoa roihuun puhkuu palkeillaan Unto Helo, joka on saanut mielipuoliseen huutoonsa lisää vakuuttavaa julistavuutta – esimerkiksi Sorkat heiluen helvettiin tylyttää kuulijaa 666-0. Turhanpäiväisistä saatanallisuusmaalailuista taas en sano mitään – itse olen arkisempien henkirikosten kannalla.
Rytmihäiriö vm. 2008 ei siis kaadu Gambinan yliannostukseen vaan lisää kierroksia monipolvisella matkallaan kohti Luciferin kotiovea. Aina eivät tämän helvetinkoneen viritykset ole niitä parhaimpia, mutta toisaalta tämä matka ei ikinä tule olemaan tylsä ja yllätyksetön. Korkki auki!
17.03.2008, Antti Klemi |
|
