|
01. Al Says Hi
02. Burden of Man
03. Dead Skin
04. The Magician
05. Dielogue
06. Bad Habits
07. In the Attic
08. The Altitude
09. The Calling
10. Obsession
11. Last before the Blizzard
|
Suomalaisen metallimusiikin uutta aaltoa edustava The Cyan Velvet Project tarttuu uutukaisellaan ajankohtaisiin aiheisiin: levyllä ihminen riistää luontoa, jäämyrskyt riehuvat, Pentti Linkola puhuu elämän perusedellytyksistä ja kannessakin Näsinneulan näköinen torni on kaatunut luonnonmullistusten keskellä kuin pilvenpiirtäjät Day after Tomorrow -elokuvassa konsanaan. Tässähän tulee tamperelaiselle jo vilu.
Musiikilliset raamit tälle ilmastonmuutoksia ruotivalle teemalle on haettu modernista, melodisesta, jämäkästä ja kosketinvoittoisesta metallista. Debyyttilevy The Essence of Disposalin tunnelmista ei ole kauas karattu, tosin The Towers and the Blizzardilla musiikki soi synkeämpänä ja raskaampana. Rehaus ja riehunta ovat saaneet siis antaa enemmän tilaa matalavireisesti myrskyäville kitarariffeille ja eteerisen melodiselle lähestymistavalle, joihin kansitaiteen kylmän armottomat maisemat hyvin sopivatkin.
The Cyan Velvet Project osaa pyörittää useampaa elementtiä hyvällä sykkeellä, mutta vaikka kuunneltavaa ja nyansseja levyllä riittääkin, kärsii The Towers and the Blizzard keskinkertaisuudesta ja tasapaksuudesta. Etenkin levyn loppupuolella liian moni kappale muistuttaa toistaan ja selvät huippukohdat jäävät puuttumaan. Dead Skin -sinkkubiisin sulavaa rytkytystä ja luontevanoloisia rap-osioita tai vaikkapa Bad Thingsin kiihdyttelevää tylytystä tulee siis ikävä, kun samankaltaisia riffejä ja hieman ankeahenkistä elektrohimmailua vyörytetään lavalle kerta toisensa jälkeen. ”Vauhtia perkele”, tekee mieli huutaa. Tuhovoimaisia tornadoja eikä mitään kylmässä turtuneita talvituulia!
Yhtye olisi siis voinut hyödyntää isommalla kauhalla sekopäisyyttään ja kokeilevuuttaan, vaikka levy onkin tunnelmaltaan vakavahenkinen, sillä rahkeita ja ideoita tuntuu bändillä riittävän. Soitto kulkee tyylikkäästi ja kansainvälisellä tasollakin ammattimaisesti eteenpäin, ja laulajakaksikko Samuel Raggy – Maria saavat sanomaa sanoihinsa – tosin tässäkin Marian kohtaloksi on usein kuulostaa enemmänkin enkelmäiseltä lisältä kuin monipuoliselta eturivin jäseneltä. Puoliväliin osuvassa tunnelmapalassa In the Attic nainen saa enemmän tilaa, ja kappale onkin erilaisuudessaan yksi levyn parhaimpia.
Musiikillisen kokeellisuuden ja tavanomaisemman vääntämisen yhteensovittaminen ei siis ole helppoa, ja sen saa The Cyan Velvet Projectkin huomata. Monipuolisesta mutta silti popahtavan tarttuvassa levyssä riittää kyllä koukkuja ja kuunneltavaa, mutta kokonaisuus ei kuitenkaan käänny loppujen lopuksi tajuntaa räjäyttävälle tasolle.
19.03.2008, Antti Klemi |
|
