|
01. To Our Friends in the Great White North
02. I Wanna Be a Sex Symbol On My Own Terms
03. Transitions From Persona To Object
04. Mondrian Was A Liar
05. Saint Matthew Returns To The Womb
06. C. Thomas Howell As The “Soul Man”
07. Man The Ramparts
08. Saint Matthew Returns To The Womb
09. Vietmam
10. Transitions From Persona To Object
11. Hutton’s Great Heat Engine |
Botchin voi melko huoletta työntää nykyään tiiviisti asutettuun "modern extreme crossover noisecore -metallibändien lokeroon. Ja äänekäs yhtye Botch todella on. Vaikeaselkoiseksikin bändiä voisi kaiketi ajoittain kuvailla, muttei sellaisena valitettavasti erityisen palkitsevaksi. Sekavuudessaan häiritsevän Botchin voisi visualisoida seuraavanlaiseksi, vittumaiseksi tilanteeksi: paras kaverisi saa selville, että olet nussinut hänen tyttökaveriaan, ja myös oma tyttökaverisi saa tämän selville, ja siinäpä olet sitten, vittu, liemessä! Näin niin kuin suurin piirtein.
On jotenkin vaikea saada kiinni siitä, mitä tämä bändi musiikillisesti edustaa. Voisin jopa sanoa, että We are the Romans kuulostaa hullujen huoneen soundtrackilta: skitsofreeniseltä. Siinä ei tietenkään sinällään ole mitään vikaa, mutta tämän bändin keikkakokemus mahtaisi olla Excedriniin verrattavissa oleva päänsäryn kirvoittaja. Täytyy tosin sanoa, että paikoin - esimerkiksi Frequency Ass Banditsissa - bändi jopa pitäytyy samassa riffissä hetken tai kaksi. Itse asiassa tämä raita onkin levyn rakenteeltaan miellyttävin kappale alusta loppuun. Man the Ramparts tulee hyvänä kakkosena, miksei jopa ykkösenä, sillä biisin looginen rakentelu ja jykevä tunnelma tekevät tästä keskitempoisesta rallista lähes eeppisen kokemuksen.
Kaiken kaikkiaan sanoisin Botchin olevan hieman kasvoton ilmestys. Se on kuin valtava hyökyaalto, joka kuulostaa ja näyttää samalta niin Islannin kuin Thaimaankin rannoilla. Jos noisecore kuitenkin on sinun juttusi, kannattaa Botchille antaa mahdollisuus!
Botch falls into the category of many a modern extreme crossover metal noisecore act. Indeed noisy, Botch is all over the place sonically. Very hard to grasp at times, there is not real silver lining in this band's music. Discordantly abrasive, Botch very simply translated into simpler terms as a word itself means ”fuck up”, as in when you fuck up big time by fucking your best buddy's girlfriend and then he fucking finds out and so does your fucking missus and then you're really FUCKED!! Get it? That's more like it...
It's really hard to get a handle on what this band represents. To me, We are the Romans comes off sounding like a score for a mental institution full of schizophrenics. Not that there's anything wrong with that, but I'm pretty sure that live this band would give many a listener an Excedrin headache #38. There are brief moments like in the tune Frequency Ass Bandits where the band almost hangs on to a riff for a spell or two. Actually, this aforementioned track might very well be the most cohesive song on the album, from beginning to end. Man the Ramparts comes in a close second, even presenting a solid arguement for best track, simply due to logical structuring and solid, moody building as a mid-tempo number towards an epic feel.
Overall, I feel Botch is somewhat faceless as an entity. Like one huge tidal wave crashing ashore, it really doesn't matter if it's in Iceland or in Thailand, it looks and sounds and feels the same. But if your thing is noisecore, give Botch a shot!
14.02.2008, Starbuck |
|
