|
01. Ecumenical Image
02. Brownie
03. 0010
04. Shine
05. Sakuramau Kisetsuni
06. Ancient- Tree
07. Senjou Camera Man To Saigo
08. Honey Flavor
09. Masquerade
10. Miss Santa Claus
11. Kotonohanoru
12. B.l.c
13. Nanairono Sorano Okutabu
14. Hoshifuru Ohanashi
15. Sendanwa Futabayori Kanbashi
16. Lapis Lazuli
17. Hinata
18. Mefish No Uta, Koigarano Suihou
19. Az
20. Kimino Koeto Yakusoku
21. Off Shot
22. Message From Mumin Sama |
Kun kiinnostukseni niin sanottuun jrock-ilmiöön heräsi pari vuotta sitten, kiinnittyi huomioni muista mieltymyksistäni johtuen oudoimpiin ja jollain tavalla pimeimpiin artisteihin ja yhtyeisiin, kuten Kana, Malice Mizer, Velvet Eden ja Kokusyoku Sumire. Yhtyeet jotka kuvien ja nimiensä perusteella olivat liitettävissä "söpöilyyn" ja "leikillisyyteen" jäivät vähemmälle huomiolle. Tai sanotaan nyt suoraan, että täysin vaille huomiota.
Mielestäni yksi hienoimpia asioita tässä usein turhankin raastavassa elämässä on löytää jotain kaunista ja merkityksellistä silloin kun sitä ei osaa odottaa, ja sieltä missä sitä ei tiennyt edes olevan.
Kun sain postissa Ayabien DVD:n melko karun promoversion oli ensimmäinen reaktioni: "mitä tämä voi tarjota minulle?". Olin siis ennakkoluulojeni sokaisema ja eksynyt. Lopulta velvollisuudentuntoni pakotti minut tutustumaan tähän tuotokseen. Olen tästä hyvilläni, jo siksi, että on aina arvokasta huomata pääsevänsä jostakin ennakkoluulosta eroon ja näkökentän avautuvan hieman laajemmaksi.
Tämä tupla-DVD pitää sisällään Ayabien konsertin C.C. Lemon Hallissa (joka aiemmin tunnettiin nimellä Shibuya Kôkaidô ja on merkittävä paikka japanilaiselle pop- ja rockelämälle) huhtikuun kahdeksantena päivänä edellisvuonna.
Ensimmäinen levy alkaa onnistuneella catwalk-henkisellä sisääntulolla, jossa katsojaa ja tunnelmaa herätellään jo Elviksen hallitseman frame shiftingin, eli eräänlaisen todellisuudesta toiseen siirtymisen, avulla.
Yhtyeen jäsenet astuvat lavalle yksitellen kukin omalla tavallaan, oman hahmonsa esitellen.
Rumpali Kenzon esiintulo on leuhka. Kovanaaman elkein hän tervehtii yleisöä keskisormellaan ennen astumistaan ”kioskinsa” taakse. Basisti Intetsu on edellisen täysi vastakohta. Hiljainen ja nöyrä. Takehito, on kitaristeista rauhallisempi, melkeinpä surumielinen, Yumehiton ollessa ehkä koko yhtyeen erergisin ja säkenöivin esiintyjä. Häntä voisi kuvailla positiivisessa mielessä lapsenomaiseksi.
Viimeisenä lavalle astuu vokalisti Aio, jolle voi helposti myöntää oudoimman asukokonaisuuden palkinnon, mikä tässä porukassa merkitsee jo jotain! Myös hänestä huokuu myönteinen lapsenomaisuus ja ilo ja voima.
Näin on koko kopla koossa ja show voi alkaa. Mutta mitäs helvettiä...onko löpö loppu? Ensimmäinen biisi kun on vähintäänkin viipyilevä eikä suoraan sanottuna ihan lähde.
Onneksi sattui käymään niin, että olin aloittanut ensimmäisen katselukerran vahingossa kakkoslevystä ja saanut heti kättelyssä varaslähdön konsertin loppupäähän joka yllätti minut yhtyeen karismalla, osaamisella ja musiikin rikkaudella, läpäisten myrkyttyneen kehoni jokaisen solun ja puhdistaen mieleni tunkkaisimmatkin kammiot.
Niinpä en siis kavahda tätä alun lällärikamaa, joka kieltämättä ajaisi sellaista vieroksuvan helposti käpälämäkeen heti alkumetreillä. Se joka ottaa ritolat menettää paljon, sillä kun bändi lähtee käyntiin homma toimii jo verrattain hyvin.
Valoilla ja hienovaraisilla lavasteilla tehostetaan tunnelmaa, kuten asiaan toki kuuluukin. Materiaalia ei ole pahemmin käsitelty jälkikäteen ja soundit ovat luonnolliset (Lue: välillä aikamoista muusia). Jollakulla voisi toki olla tästä aihetta marinaan, mutta minua tämä ei haittaa. Kuka on tottunut todella homeiseen black metaliin ja spermanhajuiseen punkkiin voi lepuuttaa korviaan näissä soundeissa. Huomattavasti mieluummin sitä paitsi katson ja kuuntelen tällaista livetaltiointia kuin aivan liian yleistä ”vähän studiossa viilattiin vielä” –pseudo-dokumentointia. Kun DVD:n ohjaus ja leikkaus on kauttaaltaan toimivaa ja hienoja kohdistuksia ja yksityiskohtia tarjoillaan, niin mikäs tätä on katsellessa ja kuunnellessa.
Toinen biisi lähteekin vauhdilla. Kenzo esittelee jo hieman taitojaan ja Yumehito hauskoja ilmeitään. Ska-rytmi voi hieman puistattaa, mutta tässä nopeudessa sen energisyyttä ei voi olla ihailematta. Fiilis yleisössä on niin kova, että liikehdintä näyttää miltei nopeutetulta. Halpoihin trikkeihin ei kuitenkaan ole tarvetta.
Ja sitten basso intro, joka johdattelee nuorison suosimaan pomppumaailmaan. Onneksi tätä höystetään hienolla kitaraliidilla. Tässä vaiheessa oudot rakenteet uivat esiin. Ymmärrän kyllä, että joitakin tällainen sekoilu ärsyttää, mutta itse nautin "sattumanvaraisuuden" raikkaudesta. Intetsu esittelee black/death-ääntään. Samaa maailmaa löytyy rummuistakin.
Neljäs biisi on selkeä hittii! Yleisö osaa käsimerkit. Takehito vetää soolon, mutta näyttää siltä ettei haluisi olla esillä. Kenzo nousee tässä jo yli-inhimillisiin sfääreihin!
Heti perään heitetään Season of the Cherry Blossoms, yksi harvoista kappaleista joille osaan antaa varman nimenkin. Se on vielä edellistäkin kovempi. Kitarointi tuo mieleen PIL -orkesterin, mikä on siis Ayabielle kunniaksi. Limupullot odottavat janoista suuta turhaan, mutta toivotulla tavalla silmä ne poimii sieltä minne joku järjestelijä on ne asettanut. Samalla messiin tulee talismaanina jököttävä puolikotoisa Muumipeikko.
Kirsikoiden kukkimisesta siirrytään rauhallisempiin ja surumielisempiin tunnelmiin. Ehkä meno taas jämähtää jotenkin, mutta on tämäkin biisi aika hieno. Ayabiessa on jännittävä ristiriita. Hauskuus ja lapsenomaisuus ja määrittelemätön suru ovat läsnä samassa hetkessä, eikä tämä ole vain "tyttöjen itketystä". Ikään kuin tyttöjen itkettämisessäkään olisi mitään pahaa. Kyyneleet puhdistavat kehon ja mielen.
Seuraavakin biisi on hiukan jähmeä, mutta rumputyöskentelyä jaksaa silti seurata.
Sitten mennään yötunnelmien kautta hölkkäävään lattariosastoon, joka rehellisyyden nimissä olisi voinut jäädä väliin. Pisteet Takehiton soolosta ja yhtyeen erittäin taitavasta yhteensoitosta, joka tosin pysyy tiukkana kautta linjan, joten turha kai sitä oli tässä yhteydessä erikseen puolustuksenomaisesti mainita.
Vaan mitä nyt tapahtuu! Aiemmin niin hyväntuuliselta vaikuttanut Aio ärähtää! C.C. Hallissa on tuolit ja niissä yleisön olisi sitten määrä jäkittää. Aitona visual kei -bändinä Ayabielle tämä ei käy: ”Tuolit eivät kuulu tänne! Tulkaamme yhdeksi”. Yleisöä huudatetaan, eikä syyttä. Seuraava ralli on jotain uskomatonta! Masquerade. Yleisö on menossa mukavaa ja melko mieluisa näky! Tarkkaan huidottuja kollektiivisia käsimerkkejä on hauska seurata. Nyt Ayabien nopeus on jo äärimmillään. Energia on mieletön. Kännissä katsova saa tästä kaikesta vielä kovemmat tehot. Tätä kyseistä raitaa on tullut katsottua ja tulee katsottua jatkossakin. Yumihito keikistelee soolon aikana tavalla jonka vain hän osaa. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.
Heti perään toinen vauhtipala. Soundit vähän tukossa taas. Tässä biisissä keskeisiksi elementeiksi nousee vanha punk-riffi ja Kenzon hauska lehmänkellobreikki. Biisi muuttuu välillä kaoottiseksi aitoon J-tyyliin. Kantautuuko tuo epäinhimillinen kaaos helvetin kuiluista asti?
Sitä emme jää miettimään sillä eräänlainen loppuhuipennuksen etiäinen, Kotonohanoru, astuu kehiin. Tässä onkin jo yksistään syy miksi tämä julkaisu ansaitsee olemassaolonsa. Todella raakaa vääntöä ja rankaisua…ja siis todella tarkoitan tätä! Veikkaan, että jopa keravalainen dööts-fanaatikko saattaisi lämmetä tälle jos hänet pakotettaisiin altistumaan vaikutukselle. Saattaisi silti tehdä tiukkaa. Takehiton kitaran alavire itse asiassa tuokin mieleen vanhan Ruotsi-deathin. Pomppimista, murinaa, kaaoottista älämölölaulua ja poppikertsi kuin salamana kirkkaalta taivaalta. Yumehito on hyvällä tuulella. Kenzo tarjoilee täyden kympin rummutusta. Kohdassa 46:13 katsojaa järkyttää totaalinen doom-riffi. Yleisö sekoaa. Kotikatsomo hamuaa mysiiniä.
Yleisön huudatusta. Vaihtuiko biisi? Samantekevää! Todella omituinen rakenne. Jostain kaukaa, entisestä maailmasta, ääni huutaa korvaani mystisiä nimiä. Atheist! Confessor! Stone! Kyllä. Noissa maailmoissa nyt liikutaan. Tunnelma kuvaruudun tuolla puolen on mahtava. Joka haluaa suorittaa vain ranskalaisen visiitin Ayabien maailmaan tapahtukoon se tämän suorastaan pelottavan intensiteetin merkeissä. Hieno kokeellinen kitaramelodia pitää hypnoosia kasassa. 49:40 - 50:23 välinen pätkä on silkkaa klassikkokamaa, joka vetää vertoja Scorpionsin Coast to Coastin Japanin livetaltioinnille vuonna1985. Yumehito on musiikillisen käytännön pilan kohteena. Hän hämmentyy suloisesti. Kyllä, käytän tuota karmaisevaa sanaa. Hetken hämäännyksen jälkeen pilan kohde palaa ruotuun. Mikä veljeys! Mikä lämpö! Ja pisteenä kaikelle Intetsun ultramatalat murinat. Lopussa mennään jo Nile -vaihteella.
Tämän hurmion jälkeen popimpi Nanairono on hienoinen antikliimaksi. Levyn päättää vielä nopeampi Hoshifuru, josta jää mieleen hieno kitaramelodia.
Toinen DVD alkaa mystisissä merkeissä ja toimii heti. Itämaisilla vivahteilla varustettua hölkkää on maustettu nopealla balalaikkakitaroinnilla. Kaiken yllä lepää melankolinen laulumelodia. Liikuttuneessa tilassa poikien ulkoiset avut korostuvat "ei tuo kyllä voi olla..." tasolle. Talvi-iltana hiki valuu vanhan herran otsalla.
Seuraavan kappaleen kohdalla hölkkä kiihtyy pikajuoksuksi. Kenzo haastaa Sandovalin kuvioissaan. Nopeus on uskomaton. Sopiva kuvaus voisi olla tralalalaa-pop kymmenkertaisella nopeudella, höystettynä hc-rytmillä ja black metal -ärinöillä, jotka tarjoaa vähäeleinen Takehito. DVD:n tekstitykset eivät tarjoa mullistavaa informaatiota, mutta lisäävät hyväntuulista fiilistä. Jos edellisellä raidalla vanha hikoili, niin tässä näyttää hikeä puskevan jo musikanteillakin.
PIL-tunnelmat palaavat yhden pop-rallin ajaksi ja tätä seuraa Aion sooloesitys. Satie-tunnelmista plussaa, mutta vaikka yleisö on varmasti fiiliksissä, itse en täysin pääse kiinni tähän. Onneksi seuraavan pop-punkin hypertiukka soitto lisää kierroksia!
Kun katselee pääsääntöisesti kauniista japanilaisista tytöistä koostuvaa täysin antautunutta ja heittäytynyttä yleisöä on hauskaa antaa ajatuksen hetken viivähtää niissä runkkareissa joiden suut luultavasti suoltaisivat lähinnä homotteluja Ayabien kundeille.
Viimeisenä tulee Kimino, joka on ehkä turhan pehmeää poppia, mutta taas bändin olemus ja energia iskee. Yleisöä kiitellään…"Pysykää uskollisina meille!"
Lopulta C.C. Lemon -pönikät saavat mahdollisimman näkyvästi kyytiä toverillisen jakamisen merkeissä. Soittorasia-tuutulaulu nakuttaa taustalla. Yleisö hurraa kun "sittis" virkistää väsyneet soittajat. Kaikkia naurattaa. Mielenkiintoinen ilmiö muuten, että myös Gallhammerin Vivian piti korkin kiinni lavalla ja oli lopulta pökrätä totaalisesti. Onko virvoittuminen työn keskellä merkki henkisen kantin murtumisesta Japanissa?
Tätä loppua voi toki pitää kaupallisena kumarruksena tuotemerkille, mutta toisaalta siinä tapauksessa Manowarkin takavuosina markkinoi halpaa kuohuviiniä Turussa jne jne, ja voi uskoa, että tällaisen setin jälkeen sitä juo vaikka kusta jos muuta ei ole saatavilla!
Koska tämä on ensikosketukseni Ayabien musiikkiin en tiedä kuinka hyvä tämä DVD olisi voinut olla. Ehkä die hard -fanille tämä on pettymys. Musiikin alkuperäinen ja –voimainen merkitys oli vaikuttaa suoraan mieleen ja tehostaa rituaalia ja kosketusta tuonpuoleiseen. Pisteet jotka tässä annan tulevat bändille, DVD:n ohjaukselle ja leikkaukselle ja parhaimpien hetkien väkevälle teholle vaikuttaa parantavasti vastaanottavaan mieleen.
Ehkä tämä on hiukka hätäisesti koottu paketti, etenkin kun vuonna 2007 tuli toinenkin live-DVD, joka oli ainakin ulkoisesti kauniimpi. Tämän julkaisun ruma rock and roll / western -henkinen ulkoasu ei aukea lainkaan (eipä promossa kansia ollutkaan, mutta kaupassa olen niitä ihmetellyt), eikä kyllä kiertueen nimikään, eli sikäli tasapaino on saavutettu kun riittävän monta osa-aluetta toimii jossain sisäavaruuksissa.
Bonuksissa saavutaan keikkapaikalle, tehdään soundcheckiä, annetaan kohteliaita kommentteja, mainostetaan (vaiko peräti pilkataan?) sponssilimonaadia ja puhellaan yleisölle. Ei mitään mullistavaa siis, mutta eipä nuo tuossa haitanneetkaan ja hyvä, ettei näitä ollut itse päämateriaalin yhteydessä. Eli kiitos siitä!
Bilshnereissä annoin kymppimiikan, mutta nyt tulee kahdeksan ja puoli. Nihkeä humalani paloi haisevalla liekillään loppuun ja tukahtui puhdistavan ja positiivisuudessaan suorastaan vieraan audiovisuaalisen aallon pyyhkäistessä yli.
11.02.2008, Albert Witchfinder |
|
