|
01. Daktaaliavaruus I
02. Daktaaliavaruus II
03. Maantieteelliset rajat
04. Viimeiset hetket ovat käsillä
05. Varjoeläimet
06. Metarktis
07. Daktaaliavaruus III
08. 60° 53’ N, 101° 53’ E
09. Tästä koilliseen
|
Kyynisyys, ironia, itseironia, sarkasmi – nämä kaikki ovat pirun vaikeita asioita hallita, ja Tuvalu pyrkii loistamaan kaikessa. Tämä tamperelainen nelikko on pyrkinyt hämäämään ja hämmentämään yleisöä dogma-tiedotteillaan, soittokielloillaan ja yleisellä tasapainoilulla vakavan kannanoton ja leikkisän illuusion välillä. Usein itse Tuvalun musiikki onkin jäänyt varjoon, mutta missä loppujen lopuksi pitäisi olla painopiste: musiikissa vai itse tunteessa ja sanomassa?
Minä keskityn tällä kertaa enimmäkseen musiikkiin. Julistavaa nimeä kantava kakkoslevy Viimeiset hetket ovat käsillä! iskee sanomaa musiikillisestikin, vaikkakin suoraviivainen varoitus on peitetty monen musikaalisen mutkan ja kaksoismerkityksen taakse. Tuvalu on pidentänyt kappalepituuksia, mutta tämä ei tarkoita siirtymistä toistoon ja viipyilyyn – päinvastoin yhtye on vieläkin skitsofreenisempi ja poukkoilevampi, vaikka rauhallisuudellekin bändi antaa oman paikkansa. Ei siis ihme, että The Mars Volta nousee mieleen bändin neoprogeilevaa ja kiihkeää etenemistä seuratessa.
Kuten odotettua, Viimeiset hetket ovat käsillä! ei aukene helposti. Daktaaliavaruuksista sekä ajallisista ja paikallisista siirtymistä tematiikkansa hakevaa levyä on vaikea jakaa osiin, mutta ajan kanssa laajemmat kaaret alkavat hahmottua. Yhtye tarjoilee tasapainoisesti rockin suoraviivaisuutta ja labyrinttimaisia rakennelmia, jotka liimataan yhteen tiukan soitannan ja paikoin postrockin vapaamuotoisen kentän avulla. Aina liitokset eivät kuitenkaan kestä, ja niinpä esimerkiksi nimibiisi jää aika irtonaiseksi ja repaleiseksi. Parhaimmillaan levy on kuitenkin kuin abstraktin elokuvan soundtrack: purskahteleva mutta silti tarpeeksi maalaileva.
Tuvalun kohdalla paljon vaakakupissa painaa myös yhtyeen soitannollinen osaaminen. Jäsenet pystyvät siirtymään tunneääripäästä toiseen, vimmaisesta sätkinnästä kylmään kontrollointiin. Äärimmäisin kulminaatiopiste tälle on Varjoeläimet, joka syöksähtää vapaamuotoisuudessaan jopa blastbeatin puolelle ja osoittaa samalla rumpali Jussi Matikaisen huiman osaamisen. Itse kuitenkin annan enemmän painoarvoa niille hetkille, jolloin yhtye hillitsee hieman ideoitaan ja siirtyy futuristiseen toteavuuteen a’la Metarktis - tässä kappaleessa on myös aistittavissa miellyttävää vanhan ajan progehenkisyyttä modernin poukkoilun vastapainoksi. Annina Antinrannan laulut jakavat – taas – varmasti mielipiteitä: naiselta löytyy kokeellisuutta ja uskaliasta julistusta, mutta joskus tuntuu, että Antinranta yrittää liikaa vastata itse musiikin heittämiin haasteisiin; vähemmälläkin olisi pärjätty.
Paljolti kitaraefektien ja erilaisten hälyäänien varaan rakennettu Viimeiset hetket ovat käsillä! tekee tuloksellisesti samaa jälkeä kuin CMX Talvikuninkaallaan: jotkut osiot toimivat, toiset taas eivät. Tuvalun ironisen tyly maailma on kaikesta tunnepitoisuudestaan huolimatta jollain tapaa sisäänpäinkääntynyt, ja niinpä avaimia edessä kiliseviin lukkoihin saa hakea usein ilman tulosta.
07.02.2008, Antti Klemi |
|
