|
01. Siderian
02. Rhyacian
03. Orosirian
04. Statherian
05. Calymmian
06. Ectasian
07. Stenian
08. Tonian
09. Cryogenian
Kesto: 61:47 |
The Ocean tykkää itsensä ja tuotostensa määritellystä. Se mieltää itsensä ennemmin kollektiiviksi kuin bändiksi, ja tätä Proterozoic-levypuolikkaan parinkymmenen soittajan nimilista toki puoltaakin. Lisäksi bändi ilmaisee ylväästi, että täyspitkän ja minilevyn mittaan venytetty Precambrian-kokonaisuus (arvostelukappaleena tosin ainoastaan 62-minuuttinen Proterozoic-täyspitkä) on heidän vastalauseensa Myspace-orientoituneelle nykymusiikille. Niin kovasti kuin jaankin The Oceanin mielipiteen biteissä mitattavan musiikin kylmästä järjettömyydestä, asettaa tämä kollektiivi samalla kriteerit omalle uutukaiselleen liian korkealle: valitettavasti Precambrian ei ole lähelläkään sitä luvattua, osastensa summaa suurempaa albumikokonaisuutta.
Tyylillisesti voimakkaimmin Neurosis-henkisestä painavuudesta, mutta myös Meshuggahin rytmiikasta ja vaikkapa Windsin neoklassisesta polveilevuudesta muistuttava Proterozoic on kieltämättä erittäin kunnianhimoinen tuotos. Levyn tunnelma on kenties yllättävänkin rauhallinen. Ääneen pääsevät tavallisimpien rock-instrumenttien lisäksi mm. piano, viulu, sello ja saksofoni, joiden sointi tekee levyn tunnelmista äkkinäisestikin vaihtelevia. Valitettavasti laulupuolella kuullaan vain tyypillistä ärinää ja heikkoa puhdasta laulua, jotka osaltaan tekevät levystä lamauttavan 60-minuuttisen. Biisien moninaisuus ja hidas kehityskaari onnistuu lisäksi vain osittain peittämään sen tosiasian, että sävellykset eivät monesti liiku mihinkään suuntaan. Suoraan sanottuna todella moni levyn biiseistä on täysin päämäärätöntä tavaraa, eikä kappaleita kannattele edes niiden runsas soitinvalikoima. Esimerkiksi Rhyacian osoittaa, kuinka muusikoiden soitanta ei malta noudattaa kappaleen ehtoja; etenkin pianon tyhjä pimputus ärsyttää. The Oceanin edellisiltä levyiltä ovat jääneet mieleen varsin kelvolliset jousisovitukset, mutta Proterozoicilla, vaikkapa Orosirian-biisissä, jouset kuulostavat paitsi tympeiltä myös päälleliimatuilta. Levyä hallitseva neoklassinen (lue: pikkunätti, ulkokultainen ja kylmä) pohjavire tuhoaa sen potentiaalin ainakin omalla kohdallani täysin. Sanoituksiin saakka ulottuva megalomania ja pseudotaiteellisuus hautaavat ensimmäisenä alleen sen tunteen ja lämmön, jonka ainakin minä liitän Myspace-orientoituneen nykymusiikin vastavoimaksi.
Proterozoicin yleistunnelma on niin kaukana metallista, että oikeastaan sen toivoisi myös musiikillisesti pidättäytyvän metallin helpoimmista tehokeinoista. Statherianin jumittava näppäilyidea ja poikkeuksellisen toimivat jousisovitukset vievät biisin tunnelman lähelle Magyar Possea, mutta ennen pitkää mukaan tuleva metallisen tunkkainen junttaus lanaa nosteen matalaksi. Kenties kiusallisinta Proterozoicissa onkin se, ettei levy hyödynnä sen enempää jousisoittimien kuin puhtaiden tai särötettyjen kitaroidenkaan varaan nousevaa hyökyaaltoa, vaan painaa mieluummin jarrua juuri siinä kohdassa, kun euforian tunne alkaa vallata kehoa. The Oceanin pitäisi selkeästi joko uskaltaa irtaantua metallisemmista ratkaisuista tai antaa itselleen lupa revitellä ajoittain tosissaan raskaasti. Esimerkiksi Ectasian osoittaa mielestäni kiusallisesti, kuinka bändi yrittää sekä musiikillisesti että tuotannollisesti pysyä tasan yhtä kaukana molemmista ääripäistä. Nimellisesti monipuolisen instrumentaation, muodollisesti pätevien sovitusten ja välimallin musiikin muodostama kokonaisuus hajoaa tämän epäilemättä lahjakkaan kollektiivin käsiin heti levyn alkupuolella. Proterozoicin perusteella Precambrian on vuoden 2007 kovimpia pettymyksiä.
08.01.2008, Antti Korpinen |
|
