Coheed And Cambria on lunastanut lyhyessä ajassa paikkansa yhtenä vuosikymmenen merkittävimmistä yhtyeistä. Yhtyeen saavuttama asema herättää sinänsä ihmetystä, sillä paperilla science fictionista aiheensa ammentava progemetalliyhtye, joka tekee teemalevyjä toisensa perään, vaikuttaa kaikelta muulta kuin muodikkaalta -ja suureen yleisöön vetoavalta- yhtyeeltä.

Ilmeisesti aika on taas otollinen uusille yhtyeille, jotka haluavat ennakkoluulottomasti venyttää populaarimusiikin raja-aitoja. Ja mikäli hommansa hoitaa niin intohimoisesti, että se välittyy musiikista, löytää se väkisinkin kuulijakuntansa. Siitä on todisteena Coheed Amd Cambrian edellinen pitkäsoitto, Good Apollo I´m Burning Star IV, Vol 1: From Fear Through The Eyes Of Madness, jota myytiin yli miljoona kappaletta pelkästään Yhdysvalloissa.

Osaltaan Coheed And Cambrian menestykseen on vaikuttanut yhtyeen musiikin muuttuminen levy levyltä entistä selkeämmäksi. Enää sitä ei voi verrata yltiöneuroottiseen (ja täysin yliarvostettuun) The Mars Voltaan, joka niinikään käytti musiikkinsa rakennusmateriaaleina 1970-luvun progea ja metallia. Ja vaikka yhtye on usein enemmän kuin osiensa summa, suurin kunnia Coheed And Cambrian persoonalliseen otteeseen kuuluu laulusolisti Claudio Sanchezille, jonka kappaleisiin eläytymistä voi vain ihailla.

Nyt Good Apollo I´m Burning Star IV, Vol 1: From Fear Though The Eyes Of Madness on saanut jatkoa, jossa aiemmilla kiekoilla aloitettu The Amory Wars -tarina saadaan päätökseensä. Vähällä kuitenkin oli, ettei kertomus olisi jäänyt avoimeksi. Tunnetutusti vastoinkäymiset ruokkivat taiteilijoiden inspiraatiota, mutta jossain vaiheessa näytti siltä, että levyn nimi, No World For Tomorrow oli käydä toteen Coheed And Cambrialle. Edellisen levyn saama menestys poiki myös epämiellyttäviä sivuilmiöitä päihdeongelmien muodossa, mikä lopulta johti alkuperäisrumpali Josh Eppardin erottamiseen. Uudeksi rumpaliksi pestattu Chris Pennie puolestaan ei voinut soittaa sopimusteknisistä syistä uudella levyllä, ja niinpä Foo Fightersin Taylor Hawkins soitti rumpuosuudet sessiopohjalta.

Claudio Sanchezilla on tinkimätön visio yhdistää vanhakantaista progea räimemetalliin ja tarttuviin voimapopmelodioihin. Kappaleista löytyy mutkikkaita koukkuja, mutta kokonaisuus on toteutettu niin tarttuvasti, että kappaleista voi löytää jopa radiohittipotentiaalia useammankin esimerkin verran (mm. The Hound (Of Blood And Rank), Feathers, The Running Free ja Justice In Murder). Luonnollisesti kokonaisuus on hiottu loppuun asti viimeistellyllä tuotannolla, josta vastaa edellisen levyn tapaan Nick Raskulinecz.

Nähtäväksi jää, teilaavatko jälkipolvet Coheed And Cambrian huikeat konseptilevyt niin kuin sittemmin kävi 1970-luvun progeyhtyeiden teemalevyille. Omalta osaltani voin todeta, ettei teemalevyillä vakavasti otettavana ilmaisumuotona ole hätäpäivää, mikäli ne tehdään yhtä lennokkaasti kuin Coheed And Cambria on tehnyt albumikatraansa.