|
01. Dança das Ondas
02. Viola
03. The Abandoned
04. Oathbound
05. The Dual Keys
06. Wonders of Dusk
07. La Stanza Nera
08. Grin of Winter
09. Pulse of the Earth
Kesto: 50:22 |
Lähes parin vuoden takainen Ava Inferi -debyytti Burdens jätti mielikuvan kehityskelpoisesta, hitaan ja gootahtavan tunnelmoinnin omanlaisella otteellaan hoitavasta yhtyeestä. Etenkin naisvokalisti Carmen Susana Simõesin äänenkäyttö miellytti monipuolisuudellaan; laulu kun ei ollut sitä perinteisintä "herkästi korkealta" -hoilotusta. Biisinikkari Rune Eriksenillä (Mayhem) puolestaan tuntui olevan kunnianhimoa sopivassa määrin hämmentää ja rikkoa goottidoomin yli-imellettyä kaavaa. Debyytillä tukeuduttiin kuitenkin vielä paikoin tavanomaisuuksiin, eikä kakkoslevy The Silhouettekaan ole päässyt niistä tarpeeksi hyvin eroon.
Avausraita Dança das Ondas lupaa paljon, sillä se on parhaimmillaan kuin goottimetallinen vastine Pink Floydin A Great Gig in the Skylle. Jos Burdensia saattoi hädin tuskin kutsua metallilevyksi, löytyy kitaroista The Silhouettella liidien lisäksi myös hieman raskaampaa ja tavanomaisempaa komppiosastoa. Tämä viekin Ava Inferin lähemmäksi kaikkia maailman goottidoom-tylsyttelyjä. Saman reaktion saavat aikaan The Abandonedin neoklassinen poljento ja Carmen Susana Simõesin monin paikoin oopperamaisempi äänenkäyttö. Lyhyt välipalaraita Oathbound toimii a cappellana puolestaan hemmetin hienosti, mistä onkin kiittäminen laulun pehmeämpää lähestymistapaa. Levyn perinteisempiin goottidoom-veisuihin kuuluva The Dual Keys olisi myös kaivannut hieman vähemmän kimakkaa laulusuoritusta, vaikka kappale muuten osoittaakin bändin taidokkuuden saada varsin tavanomaiset ratkaisut kuulostamaan poikkeuksellisen viriileiltä. Bändi on siis epäilemättä kehittynyt sitten debyytin, joskaan ei siihen suuntaan, johon itse olisin heidän toivonut liikkuvan.
Vaikka The Silhouetten biisit tosiaan ovat edeltäjäänsä tarttuvampia, ovat ne samalla myös tyylilajilleen tyypillisempiä. Tästä on syyttäminen erityisesti laulun hienoista yksipuolistumista ja kitaroiden roolin tavanomaistumista. Myös pyrkimykset neoklassismin ja avantgardismin puolelle nakertavat levyn muutenkin etäiseksi jäävää tunnelmaa. Kultainen keskitie saavutetaan kenties La Stanza Neran kaltaisissa, ilmavammissa kappaleissa, jotka esimerkiksi The Gathering -faneille uppoavat varmasti. Kokonaisuutena The Silhouette ei valitettavasti pysty vastaamaan debyytin positiivisten yllätysten nostattamiin odotuksiin.
08.11.2007, Antti Korpinen |
|
