|
01. Hour I
02. The Game Of Life
03. We Were Born To Fly
04. The Future Never Dies
05. You're Lovin' Me To Death
06. 321
07. Love Will Keep Us Alive
08. We Will Rise Again
09. Your Last Song
10. Love Is War
11. The Cross
12. Humanity |
Scorpions on ollut studiolevyillään melkoisen hukassa viimeiset kymmenen vuotta. Niinpä olikin oikein tervetullut uutinen, kun yhtye ilmoitti Desmond Childin liittyvän tuotantotiimiin. Ei hänkään nyt aivan ihmeitä ole saanut aikaan, mutta parannusta pariin edelliseen levyyn nähden on tapahtunut huomattavasti.
Suurin lyhyen aikavälin muutos on laulumelodioiden paluu. Valitettavasti Klaus Meinen aksenttia ei Child sentään ole onnistunut korjaamaan, mutta sehän oikeastaan kuuluu asiaan. Ulkopuolista sävellysapua ovat Childin lisäksi tarjonneet mm. Eric Brazilian ja Marti Fredriksen, joten levy-yhtiössäkin lienee havahduttu painamaan paniikkinappulaa.
Aloituskappale on piinallisen raskas kitaransahauksineen ja vivahteettomin vokaalein. Kappale saattaa olla raskain Skorppari-biisi ikinä. The Game of Life tuo jo sitten tuulahduksen paremmasta. Laulu on jo melodisempaa ja kitaratyöskentely monipuolisempaa. Tarttuva kertosäe takaisi hitin, jos kappale soitettaisiin vuosimallin 1984 Scorpionsin tyylillä. Sama tyyli jatkuu We Were Born to Flyn ajan. The Future Never Dies onkin sitten jo voimaballadi, jollaisia osa yhtyeen ystävistä varmasti kaipaakin. Kitara on edelleen raskas, mutta melodia korjaa tuota epäkohtaa pitkälle. Jouset maustavat taustalla ja Matthias Jabbs näyttää, että kyllä ne soolotkin vielä irtoavat. Loving Me to Deathin myötä siirrytään takaisin päiväjärjestykseen. Raskas riffi, mutta ei mitään ihmeellistä. Oikeastaan kyse on vain raskaammiksi päivitettyjen maneerien kierrätyksestä - turha raita. 321 jatkaa hevillä linjalla, mutta tartuntapinta kertosäkeessä pelastaa kipaleen kuiville. Love Will Keep Us Aliven nimi kertoo kaiken. Kyseessä on liki akustinen balladi, joka raskaiden kitaroiden poissaollessa kuulostaa eniten Scorpionsin klassisen kauden materiaalilta. Eihän se nyt sentään mikään uusi Lady Starlight ole, mutta erottuu kyllä edukseen. We Will Rise Again yhdistää raskaan riffin hempeilyyn. Omituisen puoliballadin pelastaa jälleen kerran tarttuva kerosäe. Akustisen ja sähköisen kitaran yhteissoitto toimii hyvin Your Last Songilla. Tarvitseeko kertosäettä enää erikseen kehuakaan. Herrat kitaransoittajat huomasivat näköjään vasta nyt, että jos sen Gibsonin ottaa käteen, ei sillä ole pakko soittaa tanakkaa riffiä koko aikaa. Love is War on jälleen balladiosastoa. Löysän alun jälkeen kappale saa ilmaa siipiensä alle ja kun tempokin hieman nousee, niin biisin voi sanoa olevan albumin parhaimmistoa. Ainakin vanhojen fanien mieleen sen luulisi olevan. Raskaampi The Cross ei ole aivan tämän kattauksen hevimmästä päästä, mutta olisi kotonaan Face the heat –levyllä, joka ei aivan keveintä Scorpionsia sekään ollut. Levyn päättävä Humanity tuo kehiin ne joidenkin jo odottamat korniudet, ainakin sanoitusten osalta. Sävellyksenä se on ihan kohtuullinen powerballadi; akustisen kitaran ja raskaiden riffien vuoropuhelu, jota jouset taas säestävät. Levyn päätyttyä jää pettynyt fiilis. Huiput loistavat poissaolollaan, mutta mitään varsinaisia floppejakaan ei ole - melko tasapaksua siis. Mitä sitten pitäisi ajatella tuosta linjan tarkistamisesta raskaampaan suuntaan? On tavallaan hienoa, että Scorpions on halunnut pysytellä ajan hermolla ja uudistaa soundiaan. Toisaalta taas on tavallaan säälittävää, että kuusikymppiset äijät yrittävät epätoivon vimmalla kuulostaa puolet nuoremmilta. Humanity - Hour I on joka tapauksessa parempi kuin pelkäsin, mutta huonompi kuin toivoin. Meinen erittäin tunnistettava ääni yhdistettynä raskaisiin riffeihin vain on hieman liian omituinen kombinaatio.
31.10.2007, Ismo Karo |
|
