|
01. Free of Doubt
02. Faded Crystals
03. Lines To Follow
04. Scent Of Snow
05. Sorrow Never Dies
06. The Sad Game
07. In Salicis Umbra
08. Strange Kind Of Energy
09. Emerald City
Kesto: 52:42 |
Arvostelijana oleminen ei ole optimistien hommaa. Puolustautumisreaktiona paskasateelle arvostelijalle kasvaakin vuosien saatossa kyynisyyskyttyrä. Pathosrayn kohdalla se tihutti vereeni varautuneisuushormonia. Jaahas, bändi on kotoisin Italiasta - milloin viimeksi sieltä tuli jotain hyvää? Sensory Recordsilta en muista puolestaan koskaan kuulleeni keskitasoa parempia julkaisuja. Niin, ja tyylilajina on tietenkin progemetalli. No hip-hei, pojat osaavat ehkä soittaa, mutta tekevät paskoja biisejä. Kaiken lisäksi on kyse debyyttialbumista. Soitto on siis hyvää ja yli-innokasta, mutta biisit on todennäköisesti vielä vähän pelättyä paskempia.
Näissä asioissa on sitten ihanaa olla väärässä. Pathosray on nimittäin paras kuulemani progemetallitulokas sitten kahden ja puolen vuoden takaisenLalun. Kun levy alkaa pyöriä toista kertaa, avausraidan nimelle on pakko hymähtää. Bändi operoi jossain Awake-levyn aikaisen Dream Theaterin ja Evergreyn välimaastossa. Miehekäs ja tunteikas laulu, taidokas soitto ja riittävän kompaktit biisit ovat yksinkertainen ja toimiva resepti progemetallisen laadukkuuden ja mielenkiinnon takaamiseksi. Scent Of Snow sisältää instrumentaalisia, kikkailevampia väliosia ja Vanden Plasista muistuttavan tarttuvan kertosäkeen. Puolislovari Sorrow Never Dies puolestaan taittuu säkeistössään lähelle Guns N' Rosesia kääntyen kertosäkeessä kuitenkin metallisempaan voimallisuuteen. Vastapainoksi The Sad Game on levyn kenties ärhäkin biisi, jossa kitarat saisivat tosin käydä päälle tuotannollisesti rosoisemminkin. Kappaleen aggressiivisuuden takaamiseksi sitä olisi tosin voinut nykyisestä yhdeksästä minuutista lyhentää melkein puolella. Muun muassa näissä ralleissa vokalisti Marco Sandron kuitenkin osoittaa paitsi olevansa monipuolinen tulkitsija, myös omaavansa verrattain persoonallisen äänen. Ansiolistaan voi lisätä myös päätösraita Emerald Cityn, jonka laulusuorituksessa on mukana miellyttävästi jotain Jorn Landen mieleen tuovaa.
Pathosray on parhaimmillaan nimenomaan Emerald Cityn ja Faded Crystalsin kaltaisissa tunteikkaan monipuolisissa biiseissä, joissa koko bändi pääsee näyttämään koko tunneskaalansa. Omiin suosikkeihini kuuluu ehdottomasti myös lyhyt ja minimalistinen balladi In Salicis Umbra. Strange Kind Of Energyssä turhan powermetallinen hölkkäys ja hieman tyhjänpäiväiset soolot puolestaan vievät tilaa tulkinnalta. Alkupuolella nimensä mukaisesti turhan paljon Dream Theaterin jalanjälkiä tallaava Lines To Follow jää muutamasta erittäin hyvästä riffistä huolimatta kokonaisuutena hieman hätäiseksi. Sinnikkäin kyynikko muistaisi tässä kohtaa viitata alun hypoteeseissa mainittuun yli-innokkuuteen, mutta vuoden 2007 ensimmäisen positiivisen progemetalliyllätyksen kohdalla se tuntuisi lähinnä säälittävältä.
26.10.2007, Antti Korpinen |
|
