|
DVD1:
01. Close To The Edge
02. Long Distance Runaround
03. Don't Go
04. In The Presence Of
05. Gates Of Delirium
06. Steve Howe Guitar Solo
07. Starship Trooper
08. Magnification
09. And You And I
10. Ritual
11. I've Seen All Good People
12. Owner of a Lonely Heart
13. Roundabout
DVD2:
01. Dreamtime" Documentary
02. Bonus Video of Don't Go |
Tästä tuleekin mielenkiintoista. Vuosien saatossa olen kirjoittanut englantilaisen progressiivisen rockin suuruuksiin lukeutuvasta Yesistä useaan otteeseen monissa eri yhteyksissä. Muistaakseni olen joskus jopa arvostellut aiheen alla olevan dvd:n, joten on mielenkiintoista havaita miten mielipiteeni samasta aiheesta on muuttunut vajaassa kuudessa vuodessa.
Miten Yes päätyi työskentelemään sinfoniaorkesterin kanssa? Ja mikä ihme sai heidät vielä lähtemään kohtalaisen pitkälle kiertueelle 45-päisen orkesterin kanssa, vaikka rockhistoria tuntee toinen toistaan katastrofaalisempia esimerkkejä tapauksista, joilla monipäisen orkesterin mukana raahaaminen on johtanut ennen kaikkea suuriin taloudellisiin tappioihin?
Näin jälkikäteen tarkasteltuna Yesin vaiheet 1990-luvulla olivat yhtä sekavaa sirkusta, jossa yhtye ei osannut tehdä kauaskatseisia uraratkaisuja. Yesin surkeiden uravalintojen takana näytteli suurta osaa jatkuva rahavirtojen takkuilu, minkä johdosta yhtye otti vastaan likipitäen jokaisen tarjouksen, josta se vain voisi saada rahaa mahdollisimman nopeasti. Niinpä yhtye nähtiin 1990-luvulla mm. kahdeksanmiehisessä kiertuekokoonpanossa (joka koostui Chris Squiren Los Angelesista käsin johtamasta yhtyeestä ja Jon Andersonin luotsaamasta revohkasta, joka koostui 1970-luvulla vaikuttaneista Yes-jäsenistä), kahdessa kaupallisesti menestyneimmässä kokoonpanossaan ja ryhmässä, johon oli pestattu uusia kasvoja vanhojen veteraanien rinnalle. Samalla Yes tipahti vaivihkaa isojen levy-yhtiöiden (Atlantic ja Arista) listoilta huomattavasti pienempien merkkien (Victory, Castle Communications ja Eagle Rock Entertainment) alaiseksi. Kaikki nämä taustatekijät luonnollisesti heijastuivat yhtyeen tekemään musiikkiin ja 1990-luvulla yhtyeen levytykset vaihtelivat kunnianhimoisista progeteoksista (Talk ja Keys To Ascension) radiosoittoa kalasteleviin pop-levytyksiin (Open Your Eyes ja The Ladder), joista toki löytyi proge-elementtejä vaihtelevassa määrin.
Keväällä 2000 kitaristi Steve Howe, joka oli palannut yhtyeeseen viisi vuotta aiemmin, sai Yesin hapuilevasta musiikillisesta linjasta tarpeekseen. Howen aloitteesta yhtye päätti kaivaa keikkaohjelmistoonsa ne mammuttimaisimmat suureepoksensa, joilla Yes oli alkujaankin voittanut puolelleen progressiivisen rockin ystävät. Päätös sai pop-elementeistä vastuussa olleen Billy Sherwoodin eroamaan yhtyeestä, ja kiertueen jälkeen viimeisimmäksi kiinnitykseksi jäänyt kosketinsoittaja Igor Khoroshev sai pian tehdä Sherwoodille seuraa.
Kyseinen Masterworks-kiertue sai Yesin ymmärtämään mistä sen musiikissa oli kyse. Kiertueella soitetut eepokset olivat edustaneet Yesin musiikissa sitä orkestraalista puolta, jotka pitkine moniosaisine jaksoineen olivat rakenteeltaan paljolti velkaa 1900-luvun eurooppalaisten modernistien sinfonioille. Yhtyeen mielestä tämä olisi suunta, jota kohden heidän olisi musiikillisesti mentävä.
Sen sijaan, että Yes olisi alkanut etsiä riveihinsä uutta kosketinsoittajaa, he päätyivät -jälleen kerran- Steve Howen toiveesta työskentelemään pitkästä aikaa sinfoniaorkesterin kanssa. Yhtye, jonka musiikki sisälsi jo muutenkin sinfonisia elementtejä, halusi kokeilla miten sinfoniaorkesteri pystyisi täyttämään koskettimien jättämän aukon. Howen ehdotuksen ymmärtää, sillä vuosikausien ajan miestä on kismittänyt se tosiseikka, että edellisen kerran Yes työskenteli suuren orkesterin kanssa vuonna 1970, jolloin yhtyeessä vielä vaikutti Howea edeltänyt kitaristi Peter Banks.
Sen sijaan, että Yes olisi päätynyt luomaan studiossa mammuttimaisen suurteoksen, yhtye sävelsi kymmenen tyylillisesti toisistaan poikkeavaa kappaletta, joihin kapellimestari Larry Groupé sovitti orkesteriosuudet ja täytti puuttuvat aukot säveltämillään intervalleilla. Niinpä lopputuloksena syntyneellä pitkäsoitolla Magnification (2001) lähinnä esiteltiin laajassa skaalassa niitä erilaisia ilmaisukeinoja, joita rock-yhtyeen ja sinfoniaorkesterin välinen yhteistyö mahdollistaa.
Ilmestyessään Magnifaction sai osakseen ristiriitaisen vastaanoton. Monille yhtyeen pitkäaikaisille faneille Magnificationin pehmeät orkestraatiot olivat kaikkea muuta kuin ne wagneriaaniset sävelmyrskyt, joita yhtye oli luvannut kuulijoilleen ennen levyn ilmestymistä. Totta onkin, että orkestraatiot pääsevät oikeuksiinsa vasta levyn dvd-audio-painoksella, joka on miksattu 5.1 Surround Sound -muotoon. Toisille faneille Magnification merkitsi uuden aikakauden alkua, jolloin Yes vihdoin lopetti epäonnistuneen hittienmetsästyskierteensä ja löysi jälleen kerran identiteettinsä taiteellisia ambitioitaan toteuttavana ryhmänä.
Jos Magnification sai yhtyeen faneilta vastaan eriäviä mielipiteitä, olivat kriitikoiden arviot kiekosta lähes yksimielisen kielteisiä. Kiekko ilmestyi pahaan aikaan, sillä mm. Deep Purple ja Metallica olivat vain hieman aiemmin julkaisseet omat yritelmänsä yhdistää rockia ja klassista. Niinpä monet kriitikot kuittasivat Yesin ja sinfoniaorkesterin yhteistyön opportunistiseksi yritelmäksi ratsastaa aallon mukana. Lisäksi maailman huomion Magnificationilta vei sen julkaisupäivänä 11.9.2001 tehty terroristi-isku New Yorkissa, jonka jälkeen elämä Maan päällä muuttui täydellisesti.
Jo ennen levyn ilmestymistä Yes oli lähtenyt tien päälle ja ottanut 45-päisen orkesterin mukaan kiertueelle, jonka ensimmäinen osuus käsitti Yhdysvallat. Levyn ilmestyttyä oli Euroopan vuoro. Pudottaakseen kiertuekustannuksia yhtye käytti Yhdysvalloissa kunkin konserttikaupungin omaa orkesteria Bill Strombergin toimiessa kapellimestarina. Jo ennen Euroopan kiertueen alkua järjestely koettiin liian epäkäytännölliseksi ja niinpä Vanhalla Mantereella kuultiin kaikilla keikoilla European Festival Orchestraa. Samalla kapellimestari Bill Stromberg vaihdettiin Wilhelm Keiteliin. Siinä missä orkesteri oli Magnificationilla täyttänyt koskettimien jättämää aukkoa, ei konserteissa tyydytty vastaaviin järjestelyihin. Koska Yesillä ei ollut kiirettä etsiä riveihinsä vakituista kosketinsoittajaa, palkattiin kiertueelle new jerseyläinen Tom Brislin, joka on aiemmin soittanut Meat Loafin taustalla.
YesSymphonic-nimeä kantaneesta kiertueesta tehtiin myös dvd-taltiointi Symphonic Live, joka on purkitettu Heineken Music Hallissa, Amsterdamissa 22.11.2001. Vähällä oli, ettei taltioinnista tullut nyt julkaistua dvd:tä suurempaa spektaakkelia: Yesin maineikkaimman kosketinsoittajan Rick Wakemanin oli määrä nousta yhtyeen kanssa lavalle, mutta Wakemanin omien kiireiden vuoksi suunnitelmat kariutuivat (Wakeman liittyi takaisin Yesiin keväällä 2002. -kirj. huom.).
Taltiointia ei voi suositella ainoastaan vannoutuneimmille Yes-faneille, vaan myös kaikille niille musiikinystäville, jotka edes jossain määrin ovat kiinnostuneita erilaisista yritelmistä yhdistää rockia ja klassista musiikkia. YesSymphonic-kiertueen nähneille faneille Symphonic Live tarjoaa viimeistään kotikatsomosta käsin tasapainoisen kuvan siitä millaisia ko. kiertueen keikat parhaimmillaan olisivat voineet olla. Kylmä tosiseikka on se, että kiertueen useimmissa keikkapaikoissa oli niin kehno akustiikka, jonka takia iso orkesteri tuppasi jäämän vaimeaksi pauhuksi yhtyeen alle. Tasapainoisesti miksatun paketin ansiosta Yesin orkesterikokeilu pääsee dvd:llä oikeuksiinsa.
Vuonna 2000 tehdyn Masterworks-kiertueen ohjelmisto loi vahvan pohjan sille, mitä Yes tuli soittamaan YesSymphonic-kiertueellaan. Niinpä Symphonic Live-dvd:llä kuullaan sellaisia klassikoita kuin Close To The Edge, Long Distance Runaround, Gates Of Delirium, Starhip Trooper, And You And I, Ritual, I´ve Seen All Good People ja tietenkin Roundabout. Magnificationilta yhtye on ottanut vain kolme kappaletta, jotka ovat popahtava Don´t Go, haikean kaunis In The Presence Of ja Magnification. Lisäksi mukana on yhtyeen suuri kasarihitti Owner Of A Lonely Heart, jonka yhtye joutui soittamaan muutamien eurooppalaisten keikkajärjestäjien vaatimuksesta. Huvittavaa kyllä, Steve Howe, joka ei edelleenkään suostu soittamaan ko. kappaleen kitarasooloa, sälyttää soolon soittamisen kosketinsoittaja Tom Brislinin harteille.
Silloin kun Yesin ja European Festival Orchestran välinen yhteistyö toimii, se onnistuu luomaan musiikkiin lähes Wagnerin ja Stravinskin kaltaisia vaikutelmia. Näin mm. 20-minuuttisissa eepoksissa kuten Close To The Edge, Gates Of Delirium ja Ritual, jotka eittämättä nousevat taltioinnin kohokohdiksi. Valitettavasti orkestraalisissa sovituksissa mennään myös Leonard Bernsteinin tyyliselle viihteelliselle puolelle, joka toimii vain “kivana” täytteenä musiikissa. Onneksi näitä hetkiä on vain harvoin.
Visuaalisesti YesSymphonic-kiertueen keikat olivat näyttäviä, vaikka mitään elämää suurempaa valoshow´ta paikan päällä ei nähtykään. Pikemminkin valoshow´n tehtävänä oli tukea musiikin aikaansaamaa voimaa, ja tämä puoli välittyy hyvin myös Symphonic Live-dvd:ltä.
Kameratyöskentelyn puolesta Symphonic Live jättää jonkin verran toivomisen varaa. Paikoin tallenteesta nousee vaikutelma, etteivät kameramiehet edes tiedä mitä heidän tulisi kuvata. Toisaalta heitä ei voi syyttää, sillä kuvattavaa riittää viisijäsenisessä yhtyeessä ja heidän takanaan pauhaavassa 45-päisessä orkesterissa. Tässä suhteessa olisin henkilökohtaisesti toivonut vaihtoehtoisten kamerakulmien sisällyttämistä taltioinnille. Maltillisesta kuvauksesta huolimatta tallenteen tekijät ovat sortuneet muutamiin mauttomiin kamerakikkailuihin. En vielä toistaiseksi ole törmännyt yhteenkään kuvataltiointiin, jossa kalansilmäobjektiivia olisi käytetty onnistuneesti, eikä Symphonic Live tee asiaan poikkeusta. Myös kuvaruudun täyttäminen viidellä sirpalemaisella kuvakollaasilla näyttää amatöörimäiseltä. Kaikkein mauttomin lisätoiminto dvd:llä on keikkaosuuteen ympätyt animaatio-osuudet, jotka onneksi saa ohjelmoitua pois päävalikosta.
Musiikin ja soundien puolesta kaikki Symphonic Livessä on kohdallaan, sillä äänivalikosta on mahdollista valita Dolby Digital Stereo-, Dolby Digital 5.1- ja DTS 5.1 Digital Surround -miksaukset. Nimimerkillä "kokemusta on", voin kehaista Gates Of Deliriumia vaikuttavaksi kuuntelukokemukseksi, olipa äänivalikosta sitten valittu kumpi tahansa viisikanavamiksaus.
Alkujaan Symphonic Live julkaistiin tuplana (EREDV252), jonka kakkoslevy piti sisällään dokumentin Magnificationin levyttämisestä ja orkesterikonseptin siirtämisestä konserttisaleihin sekä videon kappaleesta Don´t Go. Nykyään tuota ensipainoksena julkaistua tuplaa tuskin löytää, mutta mikäpä minä olen arvuuttelemaan mitä painoksia jonkun tukun varastoon on sattunut jäämään. Lisäksi Symphonic Livestä on tarjolla cd:llä varustettu keräilijäpainos (ERDVCD008), jonka cd:llä kuullaan Heineken Music Hallin kónsertti audiomuodossa viittä kappaletta lukuun ottamatta.
Siitä, menettikö vai tienasiko Yes sinfoniakiertueellaan rahaa, en tiedä (tai ehkäpä jotain päätelmiä asiasta voi tehdä, sillä vuonna 2003 Yes palasi keikkalavoille legendaarisimmassa 1970-luvun kokoonpanossaan). Takuuvarmaa kuitenkin on, ettei Yes koskaan ole esiintynyt yhtä mahtipontisissa puitteissa kuin tällä kiertueella.
06.11.2007, Kalevi Heino |
|
