|
01. Vergasso
02. miami device
03. Yama
04. Signal 2.42.
05. T.M.S.
06. Chicago Typewriter
07. Obscurity
08. 01000011110011
|
Tämä on nyt kai sitä progressiivista metalcorea, tai mathcorea, kuten tyylilajia ystävällisen vitsikkäästi on piireissä kutsuttu. Murisevia kitaroita omituisissa tahtilajeissa, laulua, melodiaa, rääkymistä ja freejazz-sekoilua, ja tuloksena syntyy Yakuza. Mister Bunglen ja Dillinger Escape Planin kaltaiset yhtyeet ovat varmasti avanneet ovia monelle samanhenkiselle poppoolle. Mutta siinä missä Dillinger keskittyy koko levyn pituudelta atonaaliseen möykkään, heittää Yakuza viimeisenä kappaleena neljänkymmenenkolmen minuutin pituisen ambienttia lähentelevän kappaleen täynnä rauhallista saksofonijamittelua. Musiikki on kautta linjan tasokasta, soitto kekseliästä ja tietenkin konventiota kaihtavaa. Nimen lupaamia itämaisia vaikutteita ei paljon löydy paitsi eräissä melodioissa. Levyn toiseksi viimeisellä biisillä Obscurity vierailee pahamaineinen (sic) chicagolainen jazz-mies Ken Vandermark, jonka kanssa vokalisti Bruce Lamont ryhtyy saksofonimittelöön. Tämäntyylisen musiikin kuuntelemiseen tarvitaan tietty mielentila, mutta kun levyyn heittäytyy musiikkiin uppoaa ja syvälle. Jos Yakuzaa pitäisi suositella jollekulle erityiselle, niin ainakin kokeellisemman metallin kuten Dillingerin, System Of A Downin ja Toolin diggareille, ainakin minä tykkäsin kovasti. Kun vielä kansitaide on harvinaisen hienoa ja Dalai Lama mainitaan kiitoslistassa, ei voi muuta kuin nostaa Yakuzalle hattua.
09.03.2003, Juhani Pitkänen |
|
