Kaikki on nyt selvää. Travis Smith - joka on siis vastannut kolmesta viimeisimmästä Katatonian levyn kannesta - esitteli Tonight’s Decision -levyllä meille hattupäisen kulkurin seisoskelemassa rautatiekiskoilla. Last Fair Deal Gone Down -levyn kansitaide taas oli enemmänkin tuokiokuvia öisestä, autiosta kaupungista. Ja kun Viva Emptinessin kansissa tuo kulkuri on kuvattu harmaan kaupungin kaduilla, on kaikki nyt selvää. Ihminen kohtaa tällä levyllä kaupungin, sen likaisuuden ja pahuuden, betonimurskan ja konkreettisen tuskan. Poissa ovat eilisillan haamut, nyt liha iskee lasinsiruihin ja avuton mieli turhautumiseen ja ahdistukseen.

Viva Emptiness on siis konkreettinen, käsin kosketeltava levy. Biiseistä enää vain harva on helppoja, haikeita ja vapaasti soljuvia kappaleita, sillä tämän päivän Katatonia riuhtoo ja nytkähtelee kuin vieroitusoireiden riivaama nisti. Tietenkin Katatonia tekee vielä sitä minkä se osaa parhaiten - eli tasapainottelemisen rauhallisten säkeistöjen ja voimakkaiden kertosäkeiden välillä - mutta tosiaankin, nyt ratkaisut eivät ole odotettavia, vaan levyltä aistii vainoharhaisen ja vinksahtaneen tunnelman. Siksi Viva Emptiness ei aukeakaan helpolla. Aloitusbiisi Ghost of the Sun antaa vielä tällaisen kuvan - vaikka sisältääkin noita jo nyt mainostettuja tuplabasareita ja raivoisaa kirkumista - , mutta pian kuulija ymmärtää, että tässä on jotain muutakin. Esimerkiksi Wealth  omaa paljon Toolin kaltaista purskahtelua. Mukaan on myös ujutettu erittäin kauniita ja koskettavia kappaleita kuten A Premonition, mutta nekään eivät ole vain puhtaasti yhdenkaltaisia biisejä. Katatonialla onkin jännä tapa tehdä kappaleita, jotka kuulostavat aluksi täytebiiseiltä, mutta pikkuhiljaa avautuvat moniulotteisiksi teoksiksi, joihin on käytetty paljon aikaa ja harkintaa. Kuitenkin joskus biisien rakenteet ovat liian ”leikkaa-ja-liimaa” -tyylisiä, mikä on harmi.

Tuotannollisesti Viva Emptiness on huikeaa kuunneltavaa. Kitaroita ja etenkin kitaraefektejä on lukematon määrä eikä rohkeiltakaan ratkaisuja olla jätetty tekemättä. Sama pätee myös Jonas Renksen jo sinällään todellista tuskaa ilmentävään ääneen - se surisee, kaikuu ja rätisee kuin tuhat persoonaa riivaisi tätä miestä. Lisää ulottuvuutta tuo tarkkaan harkitut syntikat sekä ääniefektit (esimerkkinä One Year from Now'n horror-alku) ja erikoismaininnan ansaitsee Burn the Rememberancen perkussiot - muutenkin Daniel Liljekvist osoittaa olevansa yksi tämän hetken tunteikkaimmista rumpaleista.

Sanoituspuolella tuo edellä mainitsemani konkreettisuus tulee myös esille: kappaleet kertovat todentuntuisia tarinoita menetyksestä, kuolemasta ja eristäytymisestä mielenkiintoisin sanankäääntein. ”Viva Emptiness loppuu jollain tapaa symbolisesti. Viimeinen varsinainen biisi Omerta kumartaa Bob Dylanin ja Jeff Buckleyn suuntaan akustisvoittoisuudellaan ja haikeudellaan, mutta kuten tässä maailmassa kaikki on kadotettavissa hetkessä, loppuu tuokin kappale kuin seinään ja instrumentaali Inside the City of Glass valtaa tilan massiivisuudellaan ja apokalyptisyydellään. Pimeys ja lopun ajat ovat saapuneet lasikaupunkiin. Mihin tämän maailman kulkurit ja hylkiöt voivat enää mennä? Siihen vain Katatonia voi löytää vastauksen.