|
01. The Hemulic Voluntary Band
02. In The Wild
03. Late In November
04. The Groke
05. Waiting By The Bridge
06. A Dangerous Journey
Kesto: 53:06 |
Ritualin tunnistaa ruotsalaiseksi ja neoprogeksi jo ensikuulemalta. Bändin neljäs studioalbumi sisältää runsaasti skandiprogen tunnuselementtejä; akustisia soittimia, folk-vivahteita ja sen sellaista. Toisaalta bändi sortuu ajoittain myös omasta mielestäni neoprogen helmasyntiin, turhan hilpeään hippailuun ja turhan letkeään jammailuun. Vaikka bändi Muumeista tarinoihinsa ammentaakin, voisi senkin tehdä mieluummin alkuperäisten, paikoin jopa ahdistavien kirjojen kuin kevyttäkin kevyemmän tv-sarjan pohjalta. Esimerkiksi Waiting By The Bridge on lähes funkahtava raita, jossa ei hilipatihippaa säästellä. Myös levyn nimibiisi koettelee hermoja hyvinkin hilpeällä tahdituksellaan.
Levy sisältää viisi 5-6-minuuttista veisua ja yhden 26-minuuttisen eepoksen. Jos ei muuta, niin kaipa bändi tällä ainakin säilyttää progeuskottavuutensa. Päätösraidan virkaa toimittava, pitkänlainen A Dangerous Journey on totta puhuen levyn melankolisin ja täten itselleni mieluisin sävellys. Etenkin kappaleen alkupuolen erittäin voimakkaat folk-teemat yhdistettynä tunteikkaaseen ja kerroksittaiseen lauluun saavat aikaan jotain kertakaikkisen hienoa. Kahdeksan minuutin jälkeen kappale hieman katkeaa, ja tätä seuraava hieman King Crimson -henkinen sektio on tasollisesti matalalentoisempaa aikaa. Vaikka kappale pyrkii rakentumaan lähinnä rauhalliselle kuljettelulle, on esimerkiksi 17 minuutin kohdalla iskevä haitariteema hyvinkin ohutta tavaraa. Biisin alkupuoli on siis täyttä timanttia, seuraaavat 14 minuuttia lähinnä väsyttävää vitkastelua ja loput jälleen paluuta alun folk-juurille.
Suosittelisin The Hemulic Voluntary Bandia ehdottomasti niille progeharrastajille, jotka eivät ole allergisia sen enempää hilpeälle kuin melankolisellekaan pohjavireelle. Omasta mielestäni jo mainitut hilpeämmät hetket menevät pahimmillaan täysin näpräilyn puolelle. Etenkin avausraidan kantava riffi menee jo vahvasti munattoman puolelle. Late In Novemberin herkkyys kuulostaa korvaan huomattavasti miellyttävämmälle, vaikka kappale paatoksen suuntaan onkin taipuvainen. Toisin kuin neoproge yleensä omalla kohdallani, Ritual onnistuu paikoin jopa ärsyttämään, mikä voidaan tosiaan tässä yhteydessä laskea pieneksi plussaksi.
11.09.2007, Antti Korpinen |
|
