|
01. Meat Curtains
02. Egocide
03. Congestive Art-Failure
04. Praying For Asteroids
05. Raus
06. Steal The Fire
07. The Blinding
08. Existence Into Oblivion
09. Perception Management
10. Black Market Liver
11. Zombies
|
Chicagossakin esiintyy näköjään japanilaista järjestäytynyttä rikollisuutta – ainakin musiikillisessa mielessä. Tämä Yakuza ei nimittäin – ja toivon mukaan – tee salamurhia tai asekauppoja vaan tyytyy terrorisoimaan ja hämmentämään viattoman musiikkikriitikon mieltä tällä neljännellä albumillaan.
Transmutations on nimensä mukaisesti alati uudelleen järjestäytyvä organismi, josta purskahtelee esiin skitsofreenimaisesti erilaisia musiikin ulokkeita. Levyn raskaimmat osat on taottu hitaasta doom-jyskytyksestä ja Napalm Deathin mieleen tuovasta grind/HC-myllytyksestä, mutta mielenkiintoiseksi koko konseptin tekevät toisessa ääripäässä uiskentelevat, rauhalliset elementit. Laulaja Bruce Lamontin saksofoni- ja klarinettiosuudet pystyvät luomaan uutta ja ihmeellisestä niin sodassa kuin rauhassa, ja Rausin kaltaiset hontelot fiilistelyt osaavat myös hurmata kaikesta hiomattomuudesta – vaiko juuri sen takia – huolimatta.
Yakuzalla on myös huima taito luoda melusta oopperamaista hyökyä kuten The Blinding, joka voisi olla Elendia sähkökitaroilla ja rummulla esitettynä. Perception Management muistutti taas minua kaikessa folkmaisuudessaan Amorphisin pehmeämmistä hetkistä. Yhtye levittää siis kätensä laajalle alueelle ja kahmii erilaisia tunnetiloja ja genrejä itseensä. Onneksi tässä ei pyritä täydelliseen harmoniaan ja sujuvuuteen, vaan osien annetaan lonksua ja särmien näkyä niin soiton kuin soundienkin osalta. Transmutations on samaan aikaan ammattilaisen ja amatöörin työtä, hikistä garage-vääntöä ja kirurgintarkkaa hallintaa. Harmi vain, että huippukohtien vastapainoksi levylle on eksynyt liikaa perusasenteikasta perusmätkintää ja perusvellovaa perusfiilistelyä, mikä osoittaa yhtyeen olevan kaikesta huolimatta hieman hukassa joka saralla.
Yakuza tuo mieleen The Mars Voltan, tosin äänekkäämpänä, vihaisempana ja rätisevämpänä. Kumpikin yhtye kuitenkin hakee äärimmäisyyksiä, venyttää kappaleitaan ja ei kaihda ottaa riskejä. Yakuza ei vain onnistu niin hyvin kuin pikkuserkkunsa: Transmutations voi säväyttää aluksi, mutta jossain vaiheessa alkaa tuntua, että kyseessä on kaveri, joka kertoo liikaa samoja juttuja.
03.09.2007, Antti Klemi |
|
