|
01. Embodiment
02. Tyranny Of Distance
03. Surrender
04. Hope Among The Heartless
05. Gaia
06. I Within I
07. Behind The Open Door
08. Ashen Sky
09. One Foot In Both Worlds
10. Wake Me
11. A Day Of Difference |
Australian kaksi hienointa yhtyettä kilvoittelevat nykyään samalla levy-yhtiöllä. Eyefearin päästyä esittelemästä uransa tähänastista kruunua, A World Full of Greytä, on Vanishing Pointin aika vastata huutoon.
Yhtye jatkaa luonnollista kehitystään liukuen hiljalleen kauemmas progemetallin kiemuraisilta kentiltä tarttuvan selkeiden melodioiden luvattua maata kohden. Viivasuoriksi ei melodioita ja rytmejä Vanishing Pointissa soiteta vieläkään, sillä jos yhtyeen nykytyyliä bändiverrokeilla kuvattaisiin, selkeimmillään biisit ovat kuin Gamma Rayn, muhkeimmillaan kuin Kamelotin ja koukkuisimmillaan kuin Evergreyn.
The Fourth Seasonin hohtavimpina helminä loistavat Surrender, Hope Among the Heartless ja I Within I, mutta eivät ole kovin karkeaa tekoa muutkaan. Levy on tuttua Vanishing Point -takuutyötä: koskettavaa ja rauhallista melodista metallia, aina yhtä ilahduttavan omintakeisesti.
Palatakseni melbournelaisyhtyeiden vertailuun, VP ja Eyefear soittavat samankaltaista metallia. Molempien albumitkin on tähän asti äänittänyt sama mies joten bändien tasatahtista kehitystä on ollut ilo seurata. Myös The Fourth Seasonin on perinteisesti äänittänyt Endel Rivers, mutta sikäläisille vähemmän perinteiseen tapaan levy onkin maailman toisella laidalla Mika Jussilan masteroima. Niinpä The Fourth Season ottaa aussibändien tähänastisesta kotoisan tuhnuisesta soundimaailmasta aimo loikan kohti kliinistä hifismiä. Harmi, sillä olin jo tavallaan mieltänyt Riversin suhnut maanosansa hienoimpien bändien "tavaramerkiksi" ja niihin sellaisenaan jollain tavalla jopa kiintynytkin. Uudella albumilla Vanishing Pointin äänimaailmaan on hiipinyt ei-toivottu vieras. VP:n levyjen levolliset utuiluosiot ovat aina olleet kutsuvia ja lämpimiä kuin äidin syli, Finnvox-masteroinnin myötä tuoreen VP-kiekon soundit ovat tanakat, persoonattomat ja steriilit kuin sairaalan seinä. Tai minkä tahansa Visionsin jälkeisen Stratovarius-albumin soundit. En kutsuisi levyä "ylituotetuksi", sillä sana on varattu Coldplayta, Maroon 5:a yms. miljoonia maksaneita pophirvityksiä varten, mutta Finnvoxin peruspoweriasetukset eivät sovi omaotteisen Vanishing Pointin pirtaan, ja sillä selvä.
Osoitan syytekirjelmäni edguystrato-liukuhihnasoundia vastaan, rikollisesta aikomuksesta tasapäistää Vanishing Point emotionaalisesti onttojen melometalliyhtyeiden rinnalle. Melbournelaisyhtye itse sen sijaan saa vapauttavan tuomion ja säilyttää kasvonsa. Olipa VP olosuhteiden tai virhearvion uhri, bändin nelosalbumin miedon kalseuden vuoksi Australian tämän musiikkityypin hallitsijan valtikka pysyy seuraaviin julkaisuihin saakka Eyefearilla.
Mutta ei se ole häpeä toiseksikaan paras olla.
27.08.2007, Mape Ollila |
|
