|
01. On aika itsekin lohduton
02. Menetetty valtakunta
03. Viimeinen laulu kuolemasta
04. Lumikukka
05. Revitty
06. Ilman jumalaa
07. Morfiinisiivet
Kesto: 53:05 |
Dark metalin pitkän polun polkija, Mustan kuun lapset jättää 14-vuotiaalle uralleen jäähyväiset nelosalbumillaan Viimeinen laulu kuolemasta.
Eeppisen On aika itsekin lohduton -veisun melankolisuudesta kuulimeni vastaanottavat signaaleja joka suunnalta suomalaisen metallin kenttää: torvet soivat Turisaan sotahuutoa, harkittu muutaman teeman toisto muistuttaa Moonsorrowta ja sovellettu kansanmusiikinomaisuus Amorphiksen Thousand Lakes -aikoja. Puhdas laulu puolestaan soi Niskalaukauksen angstia. Sovituksellisesta töksähtelevyydestään ja kahdeksan minuutin kestostaan huolimatta On aika... on vaikuttava kappale.
Kaihoisasta raivoisaan kasvava Menetetty valtakunta pörisee kuin Dimmu Borgir ennen sinfoniaorkestereiden kanssa typerehtimään ryhtymistään. Kappaletta tauottaa pari naislauluin ryyditettyä osiota ja loppupuolella biisi notkistelee Venomin makuisen räkäisen rock'n'rollin merkeissä, ennen kuin dimmu-puhuri ja tuplabassarivyörytys ottavat taas vallan biisin loppuun saakka sen pitääkseen.
Viimeinen laulu kuolemasta kääntää esiin jälleen uudet MuKuLa-kasvot naittaen Niskalaaki-jynktologian ja koukeroiset death metal -riffit. Vaikka sovitusvammainen kappale ei albumilla suosikkeihini kuulukaan, epätodennäköisistä petikumppaneista on saatu kasaan ainakin jollain tavalla toimiva biisi.
Lumikukkaa kasvattaa syntikankilkutus, dimmuborgir ja simppeli kantava riffi jonka varjosta versoaa kansanomaista hilipatipippaa. Ilman tuplabassarimyllytystä ja rääkylaulua Lumikukka kukkisikin perinteisen suomi-iskelmän kinoksessa. Enemmän tai vähemmän samasta vaivasta kärsii myös rivakampi Revitty, jota ilmankin levy olisi pärjännyt.
Ilman jumalaa soi lähes puoleen väliin saakka myös ilman laulajaa. Pitkää introa seuraa pakanateema, rääkylaulu, hypnoottinen toisto ja suomen kieli. Minkäs teet, vain muutaman teeman turvin kahdeksan minuutin mittaan kasvava eepos tuo tälläkin kertaa mieleen muutaman vuoden takaisen Moonsorrow'n.
Juuri kun alkaa vaikuttaa siltä, että levyn eväät on syöty ja tulos jäisi hyvistä hetkistään huolimatta keskinkertaiseksi, lopussa odottaa hyytävän kylmä suihku, täydellinen biisi.
Vavahduttava Morfiinisiivet käynnistää sisälläni mustavalkoisen videon: Hautajaiset. Saattue, josta kamera leikkaa kotimatkalle. Sukulaiset saattavat kumaraa, elonsa ehtoota viettävää maalaisvaaria kotiin puolisonsa hautajaisista. Saattajien poistuttua yksin jäänyt vaari rahnustaa rantaan, laskee veneen vesille ja soutaa verkkaisesti puisen purtensa keskelle sumuista järven selkää. Sello, soittimista surullisin vie melodiaa ja järveltä soivat sanat "tuskasta taivaisiin". Kamera kääntyy kohti kirkasta keskipäivän taivasta. Kotvan kuluttua, kameran fokuksen palattua takaisin järvelle, laineet keinuttavat rantaan tyhjää venettä eikä järvelle jää leijumaan kuin sumu. Ja linnunlaulu.
Kyllä, minä uneksin kuolemasta. Kiitos Mustan kuun lapset Morfiinisiivistä, yhtään kauniimmin ei voisi uraansa uneen saattaa.
16.08.2007, Mape Ollila |
|
