|
01. Oculus Ex Inferni
02. Set The World On Fire (The Lie Of Lies)
03. Domination
04. The Serpent’s Kiss
05. Paradise Lost
06. Eve Of Seduction
07. The Walls Of Babylon
08. Seven
09. The Sacrifice
10. Revelation (Divus Pennae Ex Tragoedia)
kesto 61.03 |
Viisi vuotta edellisen täyspitkänsä The Odysseyn jälkeen Symphony X palaa eräänkin pitkänlinjan brittibändin mieleentuovin sanavalinnoin. Intron jälkeen
käyntiin laukkaava Set The World On Fire huomauttaa jo ensimmäisillä riffeillään bändin rankentuneen taas hieman viime näkemästä. Tarttuva kertosäe kruunaa ilmavassa bassaroinnissaan todella onnistuneen levynavaajan. Jollei siitä, niin viimeistään seuraavasta Dominationista huomaa
myös 'Sir' Russel Allenin vokalisoinnin olevan samanmoisen runttauskatalyytin kourissa kuin koko bändin yleissoundinkin. Voisi siis helposti kuvitella, että aina niille muutamalle pakollisille vanhalle fanille mennään näiltä osin liian pitkälle eteenpäin muutoksien tiellä. Biisi ottaa tosin kurkkulaulannan
ohella haltuun Michaelien Pinnella & Romeo toimesta myös kiipparitilutus- ja otelautapainotteiset suoritussoolottelut, joten myös tutuilla progelinjoillaan ne jenkit sentään vieläkin ovat. Itse pidin parin edellisen täyspitkän äänimaailmaa jopa häiritsevyyteen asti jotenkin ohuena, joten siitä ollaan nyt ainakin päästy eroon. Länsinaapuri Jens Bogrenin tuotantojäljelle siis hyväksyvää olantaputtelua ainakin täältäpäin.
Levyn nimikkobiisi rauhoittaa balladirakenteellaan mukavasti puolivälin lähestyessä, eikä koskettimien kuljettamasta harmoniasta pääse edes huomaamaan albumin siihen mennessä suurinta kappalepituutta. Tämän jälkeen spurtataan taas vauhdikkaampiin sfääreihin Eve Of Seductionin myötä. Kyseinen kappale tuo kummasti mieleen Allenin toissa- & tämänvuotiset mainiot yhteislevytykset Jörn Landen kanssa, kenties ne säveltäneeltä Magnus Karlssonilta on tarttunut tälle toiselle vokalistiosapuolelle vaikutteita mukaan, erityisesti vahvasti esilläoleviin laulumelodioihin? Hieman nuoren (onkohan se koskaan ollutkaan.. -sanotaan nuoremman) Dion parhaimman äänenterän karheutta ja rouheutta Jason Rullon vauhtipoljentoon yhdistävä, joskin nimensäkin vastaisesti jo kahdeksas raita, Seven on myös tämän levytyksen ehdottomia huippuhetkiä. Muutoinkin newjerseyläisten kadonnut paratiisi yllätti
melkoisen positiivisesti. Jotkin kappaleet levyllä häviävät jonkin verran sen parhaimmille vedoille, mutta täydellisten albumikokonaisuuksien ollessa aina yhtä harvinaisia, on otettava vastaan
se minkä saa. Tässä tapauksessa siitä tarjonnasta voidaan olla todella hyvillä mielin.
27.06.2007, Jussi Kallinen |
|
