|
01. A Wise Birthgiver
02. Wall of Water
03. Great Work of Ages
04. Deconsecrate
05. Illuminate Eliminate
06. Psychic Horns
07. Key to the Storms
08. Anti
Kesto: 40:49 |
Naapurimaamme Norjan kenties kiistellyin black metal -bändi Mayhem tunnetaan monista asioista historiansa aikana, eikä niistä välttämättä eniten tunteita herättävää - ainakaan kaikille yksilöille - ole juurikaan bändin luoma musiikki. Vaan musiikki on kuitenkin kantava voima, kun bändeistä on kyse, olivat ulkomusikaaliset seikat sitten miten tärkeitä tahansa ja tälläkin saralla Mayhem on onnistunut möyhentämään peltoa runsaammin kuin useimmat muut alan tapaukset.
Vaan missä mennään vuonna 2007? Promon mukaan "painukaa vittuun!" -linjalla. Kuvastaako tämä sitten bändin aitoa välinpitämättämättömyyttä vai kenties vastauhoa aiempien levyjen ristiriitaiselle palautteelle, sitä sopii vain arvuutella. Faktaa kuitenkin on, että bändin on ryhdistäytynyt ja uudistunut kierolla, jopa mystisellä tunnelmalla. Tässä on se levy, joka olisi selvästi pitänyt tulla heti pidetyn Wolf's Lair Abyss -minijulkaisun jälkeen, ellei jo sitä ennen.
On myös kohtuullisen helppoa kutsua Ordo ad Chaoa bändin toisiksi parhaimmaksi studiotäyspitkäksi, sillä paitsi että OaC on kohtuullisen onnistunut teos, mitään varsinaisia kilpailijoita sille ei kehtaa edes esittää - pois lukien tietysti legendaaristen teosten joukkoon kuuluvan De Mysteriis Dom Sathanasin. Vaan suoraan ei kannata tätäkään teosta vanhempiin verrata, sillä tyyli on jälleen kerran muuttunut. Poissa ovat turhat modernit piirteet, kuten muoviset soundit, futuriselta kuulostavat kappaleideat ja tilalle on tuotu toiselta vuosituhannelta tuttua kieroutta, pimeyttä ja kaoottista henkäystä.
Mayhem kuulostaa taas Mayhemilta ja sen epäsuorista riffeistä heijastuu pahaenteinen ja luonnoton tunnelma. Siinä missä toisaalla mennään nopeasti ja suoraviivaisesti paukuttaen, ryömitään toisinaan keskitempoisesti tai jopa hitaasti hämmentävien riffien saattelemana, jotka kuulostavat siltä kuin ne olisi sävelletty maestro Attilan alttariksi alun alkaenkin. Nimittäin jos joku tällä levyllä vie show'n, se on juurikin levyn vokaalinen anti. Toki kitarariffeillä on merkittävä roolinsa tunnelman luomisessa ja kappaleiden suunnan antamisessa, kuin myös monimuotoisessa rumputyöskentelyssä, mutta huomion vievät Attilan ainutlaatuiset, nerouden ja hulluuden välimaastossa ryömivät rääky-, kärinä- ja lauluesitykset.
En kykene vertaamaan Ordon musikaalista tyyliä suoraan mihinkään toiseen levytykseen, minkä voinee laskea hyväksi seikaksi. Tunnelma sen sijaan tuo jollain tavalla Black Funeralin hurmoksellisen kylmän ja epäihmismäisen atmosfäärin, vaikka riffeiltään ja sovituksiltaan bändit toki eri maata ovatkin. Soundeiltaan OaC on suorastaan yllättävän rupinen ja hiomaton. Rummuissa pellit napsuvat selkoisasti, mutta yleistunnelma on raakamiksaukselta kuulostava - kitaroita myöden. Kuitenkin sen verran laskelmoidusti, ettei tässä mistään supertörkyisestä soundista ole kyse, vaan juuri selkeän ja tomuisan soundin välimaastossa.
En usean kuuntelukerran jälkeenkään osaa täysin varmaksi sanoa mitä levystä ajattelen. Se toisaalta vie mukanaan jollain tapaa oudosti viehättäen, mutta vastaavasti se ei missään vaiheessa revi ranteesta liian tehokkaasti mukanaan. Ei tämä meikäläisen kirjoissa klassikoksi nouse, mutta potentiaalia siinä on silti nousta jonkinlaiseksi kestosuosikiksi sen ainutlaatuisen jälkensä vuoksi. Uskaltaisin ainakin sanoa, että tämä levy muistetaan paria edeltänyttä täyspitkää paremmin, jos ei muuta.
20.06.2007, Serpent |
|
