|
DVD 1:
01. Pictures Of Home
02. Things I Never Said
03. Strange Kind Of Woman
04. Rapture Of The Deep
05. Wrong Man
06. The Well-Dressed Guitar
07. Kiss Tomorrow Goodbye
08. When A Blind Man Cries
09. Lazy
10. Keyboard Solo
11. Space Truckin'
12. Highway Star
13. Smoke On The Water
14. Hush
15. Too Much Fun
16. Black Night
Extra features:
Interviews
DVD 2:
01. Fireball
02. I Got Your Number
03. Strange Kind Of Woman
04. Kiss Tomorrow Goodbye
05. Rapture Of The Deep
06. Wrong Man
07. Lazy
08. Perfect Strangers
09. Highway Star
10. Smoke On The Water |
Montreauxin jazz-festivaali täytti 40 vuotta. Mikäpä olisi sopivampi yhtye juhlistamaan tapausta, kuin Deep Purple, jonka tunnetuin kappale kertoo kyseisestä kaupungista. Mutta pitikö tästä sitten julkaista dvd? Vastaus on ei, sillä setti ei tarjoa mitään miksi tämä pitäisi ostaa, jos omistaa ennestään yhdenkin Steve Morsen aikaisen kuvatallenteen. Montreauxin vedon lisäksi on mukaan laitettu hieman aiemmin vuonna 2006 Lontoon Hard Rock Cafeessa kuvattu veto, eli siinä mielessä rahoilleen saa kyllä vastinetta.
Jazz-juhlilla yhtyeellä näyttää olleen hauskaa. Joka äijä soittaa hymy huulilla, paitsi Gillan, jonka kasvot vääristyvät tuskasta silloin, kun hän yrittää laulaa korkealta ja kovaa. Onneksi puristus tuntuu edes vähän hellittävän homman edetessä, mutta on kamalaa katsoa, kun mies on ilmiselvästi tuskissaan. Tämä on Purplen nykykokoonpanon toinen ongelma. Toinen on Steve Morse. Soolot kyllä irtoavat, vaikka nekään eivät hirveästi variaatioita tarjoile, mutta bändi tarvitsisi kipeästi kitaristin, joka rokkaa. Morsen jatsahtava tyyli sopi hyvin Kansasiin, puhumattakaan miehen omasta Dixie Dregsistä. Purplen riveissä mies ei hukkaa yhtään tilaisuutta sirotella ylimääräisiä nuotteja joka paikkaan. Edes Highway Starin klassinen soolo ei ole turvassa! Myös soolobiisi Well-dressed Guitar on sisällöltään olematonta tilutusta. Osoittaa yleisön halveksimista harjoitella sorminäppäryyttä keikalla, koska sen tulisi tapahtua kotona tai treenikämpällä. Toinen täydennysmies, kosketinsoittaja Don Airey, on sitä vastoin sisäistänyt hyvin sen, mitä tonttiinsa kuuluu. Suuren osan osuuksistaan mies hoitaa Hammondilla, kuten asiaan kuuluu. Soolon aikana kuullaan niin tilutusta kuin klassista musiikkiakin. Don nauttii hommasta silminnähden. Tyylinsä on oma, mutta se on sopivan lähellä Jon Lordin asettamia standardeja, joten kuulija/katsoja ei tunne oloaan vaivautuneeksi, kuten kitaraosuuksien kohdalla. Basisti Roger Glover ei ikinä ole ollut tunnustettu virtuoosi, vaan perusvarma suorittaja, jonka luoman pohan päälle on muiden ollut hyvä rakentaa. Tälläkään kertaa Roger ei petä, vaan heittää muutamat leadinsakin kuten aina ennenkin. Smoke on the Wateriin löytyy vieläpä jostain vanha kunnon Rickenbacker, jota katsoessa vuosien kulumista ei huomaa kuin basistin harmaantuneesta poninhännästä. Kovin jätkä Deep Purplessa vm. 2006 on ilman muuta Ian Paice. Miehen soitto on uskomattoman svengaavaa, näyttää siltä, että treenattua tulee edelleen paljon. Homma näyttää myös rennolta, mutta on tiukkaakin tiukempaa. Biisit ovat liian selkeästi jakautuneet uusiin ja vanhoihin. Klassikoissa on napakat riffit ja hyvät melodiat, uusissa ralleissa ei ole kumpiakaan. Bändiltä taitaa puuttua paitsi selkeä musiikillinen johtaja, myös biisintekijä. Vanhoista biiseistä Morsen kitaroinnille sopii parhaiten aikoinaan käsittämättömästi singlen B-puolelle haudattu When a Blind Man Cries. Siinä Gillaninkaan ei tarvitse laulaa kovaa ja kas, heti kuulostaa hyvältä! Lazy puolestaan on Aireyn näytöstä, totisesti oikea valinta Lordin suuriin saappaisiin. Smoke on the Water alkaa hienosti. Bändi soittaa kipaletta instrumentaalina ja jazz-sovituksella siten, että Don soittaa riffiä pianolla. Tätä kestää jonkin aikaa, kunnes pelleily valitettavasti lopetetaan ja biisi lähtee oikeasti käyntiin. No, pitäähän yrityslipuilla sisään tulleidenkin saada jonkun toisen rahoille vastinetta. Gillan ei ole ennenkään ollut mikään välispiikkien verbaalivirtuoosi, mutta ennen encorea mies vetää kyllä pohjat. Purplen pari edellistä levyä tuottanut Michael Bradford astuu kitaransa kanssa lavalle. Ian esittelee tämän amerikanafrikkalaisen jotakuinkin näin: ”Michael Bradford, also known as Ritchie Moreblack!”. Tästä on poliittinen korrektius kaukana! Onneksi Hush sentään kulkee hyvin. Ainoana miinuksena Bradfordin ja Morsen kitarakaksintaistelu, joka jää laimeaksi. Seuraavaksi kuultava Too Much Fun ei varsinaisesti ole uusi kappale, jos nimi jostakusta näyttää oudolta. Kyseessä on jami, jonka sanat oli kirjoitettu häthätää festivaalien meiningistä. Lavalle saapui myös huuliharpisti ja laulaja, joiden nimet kyllä jäivät epäselviksi, mutta joista vanhemmalla patulla saattoi olla jotain tekemistä järjestävän tahon kanssa. Setin päättävän Black Nightin ajaksikin heput jäivät lavalle, mutta mikrofonit eivät tainneet olla päällä.
Dvd:n soundit ovat huippuluokkaa. Jopa meikäläisen hieman vaatimattomammat laitteet tarjoavat kunnon jytinää. Ohjaus sen sijaan on käsittämättömän poukkoilevaa. Kesken kitaristin tai kosketinsoittajan sooloa kuva saattaa piipahtaa rumpalissa tai vaikkapa yleisössä. Onneksi tähän tottuu jonkin verran ajan mittaan, mutta maltillisempi ote ei olisi ollut pahitteeksi. Ohjaajan käsittämättömään mieltymykseen lähikuviin ei sitten tottunutkaan. Vaikuttaa, että tuntisin Morsen rämpytyskäden tuhansien joukosta. Myös Gillanin naamanuurteet tulivat turhankin tutuiksi. Ekstrat eivät ole kovinkaan ihmeellisiä, mukana on tavanomainen haastattelu. Tällä kertaa siinä selvitetään muun muassa Smoke on the Waterin syntytarina, kosketinsoittajan vaihtumisen vaiheet ja Gillanin äänen kehno jama. Eli kerran katseltuna ihan mielenkiintoista, mutta ei sen enempää.
Bonuksena oleva keikka pesee, urheilutermejä käyttääkseni, selkein numeroin itse tallenteen pääkeikan. Purple soittaa Hard Rock Cafén nurkkaan raivatussa tilassa ilman mitään lavarakenteita. Katsoin molemmat levyt samaan syssyyn ja heti kärkeen kävi selväksi, että bändi kuuluisi tänä päivänä klubiympäristöön, eikä suurille areenoille. Tunnin setistä on vedetty löysät pois ja heti kuulostaa tiukemmalta. Sooloja on huomattavasti vähemmän ja alle metrin päästä alkava yleisömeri takaa tiiviin tunnelman. Tästä kärsii kuvaus hieman, sillä valtaosa kameroista vaikuttaa olevan käsivaralla, olosuhteiden pakosta tietysti. Taso on silti parempi kuin useimmassa official bootleg –nimellä kulkevassa pätkässä, vaikka tämänkin eittämättä sellaiseksi voi lukea. Jopa akilleen kantapää Gillan suoriutuu urakastaa huomattavasti paremmin kuin Montreuxissa. Sounditkaan eivät luonnollisesti yllä samalle tasolle kuin ykkös.dvd:llä. Eivät ne silti huonot ole ja sopivat mainiosti yleiseen tunnelmaan. Mukana on kolme kappaletta, joita ei jazz-juhlilla soitettu, Perfect Strangers etunenässä. Mutta haluaako tätä parempaakaan vetoa toista kertaa nähdä, se on taas eri asia, mutta kertaalleen se toimi hyvin. Deep Purplea isolla areenalla nykykunnossaan on viime vuosina ilmestynyt dvd:nä tiuhaan. Live at Montreux sopii niille, joilla on kaikki edelliset tai niille, joilla ei ole yhtäkään. Muut, allekirjoittanut mukaan luettuna, voivat jäädä odottelemaan virallista julkaisua esimerkiksi vuoden 1991 Ostravan tai 1984 Sydneyn keikasta. Odotus saattaa tosin muodostua pitkäksi…
20.06.2007, Ismo Karo |
|
