|
01. In Black and White
02. Paid in Full
03. For the Sake of Revenge
04. It Won't Fade
05. Under Your Tree
06. Caleb
07. The Vice
08. My Dream's But a Drop of Fuel for a Nightmare
09. The Harvest
10. The Worlds Forgotten, the Words Forbidden
11. Fly with the Black Swan
12. Good Enough Is Good Enough
Kesto 58:41 |
Yhden kotimaan kovimman metallisen vientivaltin Sonata Arctican viides albumi Unia on yksi tämän vuoden odotetuimpia albumeita. Suureen suosioon nousseen yhtyeen harteille on varmasti kasaantunut pienoisia paineita, mikäli mieli on tehnyt kuulijakuntaansa miellyttää yhä uudelleen. Kysymys, onko uusi levy lintu vai kala, pyöri ilmassa jo edellisen Reckoning Nightin julkaisun alla. Tästä ei jälkeenpäin ole epäselvyyttä, sillä kyllä se oli uljaasti lentävä laulujoutsen. Mutta Unia onkin sitten jo kinkkisempi tapaus ympäristöopin ja kaiken muunkin saralla. Oli ennakkoon selvää, että bändi karsii itselleen ominaisia power-elementtejä raa’asti pois siirtyen tunnelmallisempaan, rokkaavaan ja progressiivisempaan ilmaisuun, jossa ”pääkohteena” on Stratovariuksen sijasta enemmän Queen. Täytyy myöntää, että lupaukset eivät ole turhia ja huomattava tyylinvaihdos ei kieltämättä ole lainkaan huono asia. Kuulostaako Unia sitten Sonata Arcticalta? Kyllä vain, joten vanhojen fanien ei tarvitse repiä pelihousujaan tai nahkahameitaan. Sisällön tarkempi ruotiminen onkin tästä eteenpäin makuasia, mutta puheet power metalista voi jättää syrjempään Unia-albumia kuunnellessa.
Levyn avaava In Black and White jatkaa edellisten albumeiden tapaaan bändin ominaista tapaa karistella unihiekat heti kättelyssä silmistä avausraidalla. Jopa melko aggressiiviseksi äityvä ralli saa jatkoa kesymmällä sinkkubiisi Paid in Fullilla, joka on kieltämättä levyn perinteisin Sonata-kappale. Omaksi suosikikseni kohoava Fly With the Black Swan on koskettava ja jopa ihastuttavan kiperä biisi, josta ei yksinkertaisesti voi olla pitämättä. Tiedä mitä enteitä on ollut, mutta ensi kertaa biisin kuultuani näin seuraavana yönä unessani tuon uljaan kansallislinnun lentävän – nimenomaan mustassa höyhenpeitteessä. Kaikenlaisia unia se Unia teettääkin. Albumin eliittiin kuuluu ehdottomasti myös alkupään makoisasti rullaava It Won’t Fade. Yhtyeen melodiantaju on kyllä mitä mainioin.
Balladit ovat myös muodostuneet Sonata Arcticalle yhdeksi valtiksi, vaikka Silence-albumilla ne olivatkin jotain käsittämättömän hirveää, etenkin lyriikoiltaan. Under Your Tree ja Good Enough Is Good Enough ansaitsevat hyvän arvosanan. Täytebiiseistä albumi on muutenkin karsittu ilahduttavan onnistuneesti.
Unialla on korvakuulon perusteella melko perinteiset ja kaihoisat bändille ominaiset lyriikat. Pientä omituista ja jokseenkin sympaattista naiiviuttakin on edelleen mukana, vaikka muista kömpelömmistä ominaisuuksistaan yhtye on ajan mittaan päässyt melko hyvin eroon. Tony Kakon lauluja ei käy edelleenkään haukkuminen, vaan herra hoitaa tonttinsa mallikkaasti. Myös kanttori Klingenbergin osuus ansaitsee maininnan, sillä koskettimet ovat entistäkin eloisammassa ja monipuolisemmassa roolissa kuin ennen.
Loppupeleissä Uniaa kuunnellessa ei edes huomaa vähentyneitä power-elementtejä, vaan tuloksena on harmoninen ja mainio Sonata Arctica –albumi, joka jättää jälkeensä vielä nälkää. Loistavalle edeltäjälleen Reckoning Nightille uusi levy ei siis todellakaan pärjää. Levy olisi tarvinnut ainakin yhden selkeän tajunnanräjäyttäjän, jollainen edellisen albumin White Pearl, Black Oceans allekirjoittaneelle edelleen syvästi ja hartaasti on. Mutta Ecliptican ja RN:n väliin Unia kyllä kiilaa helposti omalla suosikkilistallani. Mainio ja hyvä levy, mutta tuskin aivan yltää odotuksista huolimatta vuoden parhaiden raskaan musiikin albumeiden joukkoon.
8/10
Tero Lassila
Sonata Arctican viides pitkäsoitto, Unia, on herättänyt jo etukäteen reilusti kalabaliikkia niin mediassa kuin netin keskustelupalstoillakin - eikä ihme, onhan yhtyeellä plakkarissaan jo neljä kultalevyä ja julkisuuteen tihkuneiden tietojen mukaan Unia olisi reippaasti aiempaa progressiivisempi. Pelkkä progressiivisuuden mainitseminen sai jo paatuneimmat yhtyeen fanit vaikertelemaan. Progressiivisuus on edelleen kirosana suurelle yleisölle. Toisaalta samat ihmiset väittivät debyyttilevy Ecliptican aikaan yhtyettä "taas yhdeksi Stratovarius-kopioksi". Viimeistään Unian myötä mikään edes ameeban aivotoiminnalla varustettu eliömuoto ei voi kutsua Sonata Arcticaa enää power metal -yhtyeeksi saati sitten Stratovarius-kopioksi.
Ennakkopuheet pitivät paikkansa. Unia on kimurantti levy, ensimmäinen Sonata Arctica -levy josta ei voinut kertakuuntelulla - tai edes useiden kuuntelukertojen jälkeenkään! - sanoa ehdottomasti pitävänsä. Unia ei ole kuitenkaan varsinaista progea - ei yhtye edelleenkään soittele hassuissa tahtilajeissa, usein progebändeihin liitetty ja jo debyyttilevy Eclipticalta tuttu tilutus on sekin vähentynyt -, vaan nimenomaan progressiivisempi kuin aiemmat Sonata Arctica -julkaisut.
Laulaja Tony Kakon sävellyksistä paistaa läpi miehen Queen-innostus. Unialta löytyykin Queenin tavaramerkiksi muodostuneita pömpöösejä sävellyksiä ja moniulotteisia lauluharmonioita. Sonata Arctican levyillä lauluraitoja on aina ollut kasapäin, mutta Unialla yhtye menee vielä pidemmälle. Etenkin erilaisia laululinjoja käytetään useammin kuin aiemmin, enää lauluraidat eivät vain pönkitä laulun päämelodiaa. Samaa monipuolisuutta kuultiin jo vuonna 2004 julkaistulla Reckoning Nightilla, etenkin White Pearl, Black Oceans -kappaleessa. Unia onkin tässä mielessä luonnollinen jatkumo Reckoning Nightille; se ei ole täysin arvaamattomaan tai tuntemattomaan suuntaan tehty harppaus, kuten jotkut ovat jo ehtineet kauhistella. Edellisen levyn monipuolisimmat kappaleet ja etenkin White Pearl, Black Oceans sopisivat myös Unialle täydellisesti.
Unia on tunnelmaltaan utuinen, mahtipontinen, raskas ja lämmin. Tuttujen Sonata Arctica -elementtien lisäksi soundia on modernisoitu ja monipuolistettu. Samalla osa vanhoista maneereista on tietoisesti unohdettu. Etenkin rytmisektiota on näkökulmasta riippuen joko yksipuolistettu tai monipuolistettu. Tuplabasarihölkkää on enää turha toivoa, tilalla on hitaampi mutta monipuolisempi rumputuli. Sama pätee moneen muuhunkin osa-alueeseen, joskin kosketin- ja laulupuoli ovat selkeästi monipuolisempia kuin aiemmin - tai vähintäänkin yhtä monipuoliset kuin aiemmilla levyillä parhaimmillaan. Lauluharmonioiden ja -raitojen määrän kasvamisen lisäksi Tony Kakon tunnistettava laulutyyli on uudistunut, levyllä kuullaan sekä Kakon kaikkien aikojen herkintä tulkintaa (Good Enough Is Good Enough) että edellislevyltä löytyneen Wildfiren kaltaista karjumista. Lisäksi Kakko yllättää The Harvestissa täysin uudenlaisella, itselleni Robert Stjärnströmin (Machinae Supremacy) mieleen tuovalla äänenvärillä.
Siinä missä Queen panosti lauluharmonioiden lisäksi Brian Mayn massiiviseen kitaraharmoniapommitukseen, Sonata Arctica tekee saman modernimmin koskettimilla. Levy on soundeiltaan muhkeampi, pehmeämpi ja lämpimämpi kuin aiemmat levyt. Massiivisia kosketinosuuksia on maustettu vieläpä jousikvartetilla ja vierailija Peter Engbergin mystisillä kielisoittimilla kuten bouzoukilla. Miksikään Nightwishiksi Sonata Arctica ei ole yrittänyt, sinfoniaorkesteria levyltä on - onneksi - turha etsiä.
Levy tulee taatusti jakamaan mielipiteet kahtia. Kapeakatseisimmat, hittiä toisensa perään tai tuplabasarilaukkaa odottavat tulevat tyrmäämään Unian tai vähintäänkin ihmettelemään sormi suussa yhtyeen uutta linjausta. Levyä on hankala kategorisoida, mutta kasvojenkohotus on kannattanut. Unia on kauneinta, monipuolisinta ja vaikeinta Sonata Arcticaa koskaan. Myös tuttua Sonata Arctica -materiaalia löytyy levyltä, mutta kokonaisuus on aiempaa reilusti monimutkaisempi. Suuren yleisön toivomat, menojalan vipattamaan saavat mutta suoraviivaiset hitit puuttuvat Unialta, mutta tästä huolimatta allekirjoittanut lupautuu juomaan pullollisen Tabascoa (sekä videoimaan koko tapahtuman Imperiumissa julkaistavaksi), jos Unia ei mene Suomessa listaykköseksi julkaisuviikollaan.
Knoppina, Sonata Arctican levyjen lopussa on aina ollut piiloraita, studiohölmöilystä humalaiseen jamitteluun saakka. Tällä kertaa kuullaan äänittäjä Ahti Kortelaisen omalaatuista kuorsauskonserttia.
9-/10
Ossi Jääskeläinen
23.05.2007, Tero Lassila/Ossi Jääskeläinen |
|
