|
01. Dead Again
02. Tripping a Blind Man
03. The Profits of Doom
04. September Sun
05. Halloween in Heaven
06. These Three Things
07. She Burned Me Down
08. Some Stupid Tomorrow
09. An Ode to Locksmiths
10. Hail and Farewell to Britain
Kesto: 77:34 |
Kuka vedättää ja ketä? Kuka itkee ja kuka nauraa? Type O Negativen kohdalla näiden kysymysten vastaukset eivät ole aina niin selkeitä, mutta se on ainakin selvä, että porua tämä yhtye herättää aina. Kuka vinkuu takaisin Slow, Deep and Hardin aikoihin, kuka muistelee jopa Carnivorea, ketä ärsyttää Peter Steelen Playgirl-kekkuloinnit tai kuolinilmoitushuijaukset. Niin tai näin, maailman vakavimmannäköisimmällä yhtyeellä tuntuu olevan pilkettä silmäkulmassa – joskus hieman liikaakin.
Niinpä itse arvioijakin saa olla tarkkana bändin uusinta Dead Again -levyä kuunnellessaan. Kyrillisiä kirjaimia mukaileva logo ja vihreään puettu Rasputin jatkavat tyylikkäästi yhtyeen linjaa, mutta itse sisälmykset on keitetty taas hieman erilaisemmissa vesissä. Avausbiisi on vielä bändille ominainen vauhtiherätys Misfits-henkisine riffeineen, mutta sitten alkaa uppoaminen kummallisiin sfääreihin. Bändi heilahtelee biisien sisällä alkuaikojensa thrash/HC-jyräyksestä nykyiseen goottidoomailuun ja naittaa Black Sabbathin ja The Beatlesin epäpyhään avioliittoon. Jossain kohdin soi jo sitar, joissakin kohdin taas pelottavan keveät laulumelodiat – ja onpa These Three Thingsiin saatu tungettua Hey Juden outrokin. Vastapainoksi mainittakoon vaikka September Sun, jossa comrade Steele päräyttelee ärräänsä erittäin venäläishenkisesti punakoneen mieleen tuovan tunnelman tahtiin.
Muhevat viikset ja leukaparran kasvattanut Steele kumppaneineen tuntuu siis noudattavan ”koirat haukkuu ja karavaani kulkee” -periaatetta. Yhtye tekee juuri sellaista musiikkia mitä itse haluaa, mutta onko jossain vaiheessa tarpeellinen itsekritiikki tippunut jonnekin punaviinipullon pohjalle? Vastaus riippuu näkökulmasta. Yli tunnin mittainen sekasoppa voi tuntua vaikealta hahmottaa, mutta jos heittäytyy yhtyeen matkaan ja nauttii tästä musiikkikurimuksesta syöksähtävistä elementeistä, Dead Again aukeaa aivan eri tavalla. Bändillä on nimittäin pussissaan tavallista enemmän iskeviä ideoita, vaikka paita vaihtuukin joissakin kohdin liian tiheään tahtiin ja kuulija jää tyhjän päälle ennen seuraavaa suunnanottoa.
Type O Negativella on kuitenkin aina ollut pahana tapana kasvattaa minuuttimäärää täytemateriaalilla, ja tämä näkyy myös Dead Againilla. Esimerkiksi levy jää mielestäni ilman kunnollista lopetusta, sillä nimestään huolimatta Hail and Farewell to Britain on aika turhanpäiväinen jollotus groovaavasta väliosasta huolimatta. An Ode to Locksmithsin yhtenäisempi rokkirevittely olisi riittänyt. Myös kevätilman hentoudella joskus puhaltava levy olisi kaivannut sitä ultra-raskasta kontrastia – nyt soundimaailma tekee kompromisseja liiankin kanssa.
Jotkut siis itkevät ja jotkut myös varmasti nauravat. Minulle Dead Again näyttäytyy levynä, joka ottaa aluksi luulot pois vaikkapa Tripping a Blind Manin käskyttävällä kertosäkeellä mutta osaa myös hurmata ajan kanssa koko hautausmaan kirjon avautuessa silmille. Kuolema maistuu hyvältä, mutta kaikesta huolimatta en aivan suin päin hautaan hyppäisi. Vaikea tapaus. Onneksi levyn puhemerkintöihin liittyvä politiikka antaa minulle mahdollisuuden jättää arvosana pois ja siirtää pallo teille.
19.03.2007, Antti Klemi |
|
