|
01. Deposition (Your Heads Will Roll)
02. Invincible Force
03. Release from Agony
04. Mad Butcher
05. Sign of Fear
06. Death Trap
07. Life Without Sense
08. Total Desaster
09. Bestial Invasion
10. Reject Emotions
11. Tormentor
12. Unconscious Ruins
13. Curse the Gods
14. Cracked Brain
15. Profanity |
Destruction vaihtoi Nuclear Blastin AFM-lafkaan ja on nyt julkaisemassa retrospektiivistä katsausta varhaisempaan tuotantoonsa. Siinä missä monet muut saman aikakauden yhtyeet, Exodus, Testament ja Slayer etunenässä, taistelivat tiensä jenkkiyleisön suosioon ennen maailmanlaajuista dominointia, Destruction taisteli lähinnä kotikentällään Euroopassa ennen kuin sisäiset jännitteet alkoivat riepotella yhtyettä. Täytyy toki myös myöntää, etten ole koskaan kuullut Destructionin biiseissä sitä samaa dynamiikkaa kuin heidän eurooppalaisilla vertalaisillaan, kuten vaikkapa Kreatorilla.
Destruction on siinä mielessä outo yhtye, että bändi kieltämättä thrashaa suohon monet kaltaisensa, mutta omissa korvissani bändin menosta on puuttunut aina se jokin korkeampi x-tekijä. Siinä missä Exodusilla ja Testamentilla on omat, nämä bändit määrittelevät hittiveisunsa, Destructionilta nämä loppusivallukset jäävät uupumaan. Tiukat riffit, ilkeät soololuritukset ja sävykäs rumputulituskaan eivät kumoa sitä tosiseikkaa, että vokalisti Schmier on samanaikaisesti bändin kirous ja siunaus. Äijä kuulostaa yksinkertaisesti liian yksipuoliselta. Jokaisen biisin lauluissa on sama lähestymistapa, sama äänenväri, sama äänenkorkeus ja sama räyhäävä asennelataus. Jopa James Hetfieldin oli muunnettava ääntään dynaamisemmaksi, jotta Metallica saattoi nousta huipulle (ja puhun nyt vain Black-albumia edeltävistä julkaisuista). Saman homman kävi läpi myös Dave Mustaine Megadethin klassikkoaikana, kun taas Slayer yksinkertaisesti oppi sovittamaan kappaleensa niin että Tom Arayan Schmierin kaltainen vokaalihyökkäys kuulostaisi vaihtelevammalta.
Thrash Anthems hoitaa kuitenkin tonttinsa niin hyvin kuin saattaa. Se esittelee Destructionin yhtenä thrash metalin kulta-ajan huomattavimmista nimistä. Levyllä on runsaasti hyvää, joskaan ei erinomaista tavaraa, ja minun kirjoissani kyse onkin kaksijakoinen julkaisu. Eivätköhän kaikki nostalgiaan taipuvaiset tämän kuitenkin hommaa.
AFM:n silputtujen promojen politiikan vuoksi seiskan levy saa nollan.
Having shifted over to AFM from Nuclear Blast, Destruction's earlier recording history is covered on this compilation release. Whereas bands from the same era, such as Exodus, Testament and even Slayer thrashed their way to the top of the US contingent before a worldwide audience, Destruction persevered in Europe for a moment before falling to inner forces. Yet, I have never heard the same songwriting dynamic in Destruction in comparison to other European comtemporaries such as Kreator per se, to mention nothing of their American counterparts.
Destruction is a somewhat strange band, in that they pull off their thrash very well, but there is a definitive "x" ingredient that is missing in my ears. Whereas Exodus or Testament per se have distinguishable, stand-out songs which define their sound and music, I don't hear this element in Destruction. Sure, they have the tight riffing, nasty licks and colorful drumming, but I believe it is in vocalist Schmier where both this band's blessing and curse is embodied. Schmier simply sounds too homogenic for his own good. Every single song has the same vocal approach, the same tone and same pitch melded into the same attack, time after time. Even James Hetfield had to learn a more dynamic form of vocal expression in Metallica's rise to the top (and I am talking solely about the pre-Black album period), as did Dave Mustaine in classic Megadeth days, and somehow Slayer just learned to arrange songs better to suit Tom Araya's Schmier-like attack to create a feeling of diversity.
For what it represents and what it's worth, Thrash Anthems is a good retrospective at a band that was notable during the heyday of thrash metal, yet it isn't worth losing sleep over. Good, but not great, Thrash Anthems is a "take it or leave it" release in my book. The nostalgia factor is high, though.
22.02.2007, Starbuck |
|
