|
CD1:
01. (Only) Halfway to Everywhere
02. Sting Me
03. No Speak No Slave
04. Soul Singing
05. Welcome to Goodtimes
06. Jealous Again
07. Space Captain
08. My Morning Song
09. Sunday Night Buttermilk Waltz
Kesto: 61:16
CD2:
01. Cursed Diamond
02. She Talks to Angels
03. Wiser Time
04. Non Fiction
05. Seeing Things
06. Hard to Handle
07. Let Me Share the Ride
08. Mellow Down Easy
09. Remedy
10. Night They Drove Ol' Dixie Down
Kesto: 72:49 |
The Black Crowes on yksi niitä yhtyeitä, joiden luulee hajonneen aikapäivää sitten, kunnes kulman takaa ilmestyy uusia levyjä. Tai sitten joku josta ei ikinä uskoisi, kehuu yhtyeen uusimman levyn maasta taivaisiin, jolle pitää tunnustaa ettei ole oikeastaan ikinä tutustunut koko yhtyeeseen. Ainakaan kunnolla.
Freak 'n Roll on legendaarisessa The Fillmore Auditoriumissa äänitetty livetupla-CD, jolle mahtuu useita yhtyeen hittikappaleita sekä aikamoinen läjä perustavanlaatuista bluesahtavaa rockmusiikkia. Ei siis ehkä ihan sitä materiaalia mistä Imperiumissa on totuttu lukemaan.
Soundit ovat levyllä kohdallaan ja elävän musiikin tunnelma on onnistuttu vangitsemaan erittäin hyvin. Yleisö on selkeästi mukana menossa ja levyillä on suuren juhlan tuntua. Yleisön reaktiot, hihkuminen ja taputus kuuluu läpi, mutta vain ja juuri sen verran että tilanteen tunnelma välittyy kuulijalle. Vaikken yleensä juurikaan välitä livetaltioinneista, varsinkaan pelkkänä audiona, pitää myöntää että levyä ei ole soundien puolesta lainkaan vastenmielistä kuunnella. Itseasiassa luulisin levyjen olevan mainiota musiikkia esimerkiksi lukemisen taustalle, toisaalta yhtyeen fanit voi kuvitella tanssimaan paksulle karvamatolle perjantai-illan alkumainingeissa.
Mutta siihen se minun kohdallani jää. Crowesien geneerisen oloinen rock ei pidä minua otteessaan juuri kolmea kappaletta enempää. Hittikappaleet ovat soineet niin paljon kaiken maailman soittolistoilla, ettei niistäkään saa juuri mitään irti. Suoraan sanoen, musiikki lähes vaivuttaa minut uneen. Chris Robinsonin ääni aiheuttaa lievää ärtymystä, varsinkin kun mies korostaa nasaalia ulosantiaan normaalia enemmän ja mielessä pyörii miehen lavamaneerit kliseisine sivuttain juoksuineen ja pään päällä tapahtuvine taputuksineen. Bändi fiilistelee ja junnaa samoja kohtia, ja kun se pistää jamitusvaihteen päälle tuntuu, että kuuntelee vahvan rauhoittavan lääkityksen alaisia muusikoita. En epäile hetkeäkään etteikö kyseessä ole suurenmoiset muusikot ja artistit, heidän touhunsa ei vain saa viisaria värähtämään, kuin enintään kävelyn tahdissa, poistuessani paikalta.
Bändillä on iso porukka lavalla, lähes tusinan verran porukkaa johon kuuluu bändin lisäksi taustalaulajat sekä torvisektio. Myönnän, että musiikki on eläväistä, tarkoittaen ettei kyse ole staattisesta levytettyjen kappaleiden kopioinnista. Tämän poppoon eläväisyys ei vain toimi minulle niin sitten pätkääkään. Sääli oikeastaan, koska haluaisin yhtyeestä pitää.
Hard To Handle ja Remedy sentään kuulostavat siltä, että voin ymmärtää, ainakin jollain tasolla, miksi ne ovat soineet radiossa paljon. Toisaalta, osapuilleen puolet levyn annista toimisi ihan samaan tapaan, joten ehkä kyseessä on "singlen magia" tai videoiden vaikutus.
Toisen levyn viimeinen kappale on itselleni koko läjän helmi, tosin tällaisenä versiona aika himmeä sellainen. Johnny Cashin tunnetuksi nostama The Night They Drove 'Ol Dixie Down on kappaleena niin hieno, ettei sitä kukaan keskivertoa parempi soittaja saa pilattua. Silti tuntuu että The Black Crowes on yrittänyt kovasti. Biisistä puuttuu kokonaan terä, se on venytetty hitaaksi mateluksi ja massiivisen soitinmäärän myötä se on... lihava. Ainoastaan Mies Mustissa saa sen kuulostamaan oikealta, mutta tämä... on tämä aika heikkoa.
05.02.2007, Jukka Kolehmainen |
|
