|
01. To the Once So Sad World
02. Dance of Shadows
03. Burned
04. What Once Shined
Kesto: 49:27 |
Ei ole ihme, että norjalaisen black metalin pioneereihin lukeutuva Burzum on jättänyt jälkensä ja vaikutuksensa useampiinkin bändeihin, joskin toisiin enemmän ideologisella tasolla, joihinkin taas lähinnä musiikillisella puolella. Kotimainen Inferi tuntuu ainakin debyyttilevynsä puolesta kuuluvan näistä jälkimmäiseen ryhmään. Kuten nimikin antaa osviittaa, liikutaan levyn tunnelmaspektrillä lähinnä melankolisemman ja surullisten mietteiden ympäröimänä.
Runsaasti akustista kitaraakin hyödyntävien biisien osalta herkimmät hetket voisivat olla liki mistä vain surumielisyyttä ja metallia toisiinsa yhdistävästä genrestä. Toisaalta taas suurin osa ajasta käytetään niin vilpittömään esikuvan tai innoittajan seuraamiseen, että levy voisi sisältönsä puolesta olla kuin verenperintöä näille. Näistä piirteistä johtuen levyn musiikin summaaminen melankoliseksi ja hidastempoiseksi black metaliksi onkin kaikenkattava.
Myös alakuloisille kitaramelodioille on annettu tilaa sopivissa määrin ja paikoin pitkiä biisejä tahditetaan hieman mielikuvituksettomasti tuplabasarien ryydittämällä, yksinkertaiseisella rumpukompilla - ratkaisu, johon on törmätty kerran jos toisenkin. Vaikkei Shores of Sorrowia voikaan missään mielessä kuvailla erityisen mielikuvitusrikkaaksi ja uutta luovaksi levyksi, se luovii tiensä läpi yksinkertaisen genren erittäin hyvin. Sen minkä bändi varsinaisilla musiikillisilla ansioilla riffien, sovitusten ja rumpukomppien puolella häviää, se lunastaa takaisin vahvalla ja haikealla tunnelmallaan.
Niin soundi- kuin laulukatalogikin on genren vakiokalustoa. Kitarasoundit ovat selkeät ja riittävän pontevat, mutta eivät millään muotoa erityisen hifistiset ja rumpujen tasainen pauke ja nakutus on sellaista kelpoa, riittävän asiallista jälkeä. Rääkylaulun puolella mennään vahvasti Burzumin metsään, mitä ei toisaalta voi pitää missään mielessä huonona seikkana. Sentään aivan Vikernesin hulluihin ja mielipuolisen persoonallisiin sfääreihin ei Inferin kohdalla päästä tai haluta mennä, mutta laulut kelpaavat näinkin vallan mainiosti.
Tunnelmiltaan tämä kokonaisvahva teos tuo mieleen toisen kotimaisen keski- ja hidastempoisen, paikoin melankolisemmankin black metalin tulkin, Diabolin. Jos nämä edellä mainitut verrokkibändit iskevät mielessä positiivista kipinää, on SoS jotakuinkin pakkohankinta. Sen ainoana miinuspuolena vertailukohtiinsa nähden on sen runsas monotonisuus ja ehkä liiankin paljon mestareitaan muistuttavat ratkaisut. Jos näiden ei anna häiritä, on tässä yksi vuoden 2006 parhaista kotimaisista black metal -levyistä.
18.01.2007, Serpent |
|
