|
01. Hope
02. These Hours of Despair
03. The Justice of Suffering
04. Don't Fall Asleep
05. Too Cold for Tears
06. The Empty Skies
07. No Light, No Hope
08. Doomed to Walk the Earth |
Kotosuomen kuoloisaa doom metalia soittava Swallow the Sun on jälleen lähellä uuden tuotoksen julkaisemista. Edellisen kahden albumin jälkeen odotukset ovat korkealla ja onhan bändillä jo yksi vahvasti vaikutteita ottanut "seuraajakin" Ablaze In Hatred:in muodossa.
Uutukainen seuraa edellisten julkaisuiden jalanjäljissä, mutta edellisten levyn perässä ei silti hiihdetä, vaan on lähdetty laajentamaan horisonttia ja tekemään uusia latuja tönkkölumeen. Vaikka bändin samaksi tunnistaakin, tuntuu levyllä olevan enemmän tunnelmointia sekä, jos ei nyt selkeästi, niin ainakin jonkin verran mutkikkaampaa kappalerakennetta.
Death/doom on edelleen homman nimi, joskin meno tuntuu olevan teknisempää ja/tai/sekä monipuolisempaa vaikka nopeita tempoja ei tälläkään levyllä juuri kuulla. Puhtaita lauluja on suunnilleen yhtä paljon kuin tummaa murinaakin, joka on edelleen samanaikaisesti pehmeän ja brutaalin kuuloista. Oletan että juuri tästä syystä yhtyeen levyjä on, kuulemani mukaan hyvinkin laajasti, käytetty nukahtamismusiikkina.
Levyn ensimmäinen biisi joka muistuttaa eniten edellisten levyjen kirkkaan talvisesta synkkyydestä on sinkkubiisiksikin valittu Don't Fall Asleep. Raskaiden ja herkän rauhallisten kohtien vaihteluilla kipaleeseen saadaan runsaasti kontrasteja, joka on muutenkin käytetty tehokeino tälläkin levyllä, edellisten julkaisuiden tapaan. Vaikka kuulaita välikohtia on muissakin kipaleissa, ei niissä tule ihan saman oloista korostumista eteen, vaan levy soudetaan läpi hyvinkin syvässä tervassa. Kun kyseessä on doom metal, tämä on ehdottomasti positiivinen asia, toisaalta jatkuva raskaus tekee levystä hyvinkin vaikean ja kestää ennen kuin se avautuu kuulijalle.
Soundipuolella bändi on valinnut hyvinkin tumman linjan. Varsinkin surround kaiuttimista soundimaailman tummuus ja bassopitoisuus korostuu huomattavan paljon, seikka jota en usko yhdenkään doom metallistin naapurin juurikaan arvostavan.
Kokonaisuus pysyy mukavasti kasassa alusta loppuun, sekä soundillisesti että kappale kokonaisuutena, joskin muutamaan otteeseen kuuntelusessioiden aikana tuli olo että väliin olisi kaivannut hieman enemmän suvantoja.
Kotimainen doom metal laahaa eteenpäin depressiivisen synkällä päättäväisyydellä ja voi, kaikesta masentuneisuudestaan huolimatta, hyvin.
9/10
Jukka Kolehmainen
Metallirintamalla vuoden ehdottomasti odotetuimpiin julkaisuihin lukeutuva Swallow the Sunin kolmas albumi Hope on pähkinänkuoresta napattuna varsin loistava albumi. Lähes täydellisen debyytin The Morning Never Camen ja seesteisemmän Ghosts of Lossin jatkeeksi Hope ansaitsee ehdottomasti kehut toimivuudestaan ja monipuolisuudestaan. Vaikkei levy aivan lunasta (ymmärrettävästi turhankin kovia) odotuksia, on se silti kokonaisuutena parasta Swallow the Sunia. Notkahduksia on vähemmän kuin edeltäjillä, vaikkei niitä aivan terävimpiä kliimakseja tavoitetakaan. Kappaleissa on loistavaa syvyyttä, jota korostavat edeltäjiinsä verrattuna paremmat ja selkeämmät soundit.
Levyn avaus- ja nimibiisi karistaa päästä heti alkuun pahimmat skeptisyyden hilseet. Sama painostava ja melodinen tyyli on erittäin tunnistettavissa kauniisti kukoistaen. Lopun kosketinmelodia tuo etäisesti mieleen Raid-sarjan musiikin, jota on aistittavissa myös singlebiisin jälkilöylyistä. Singlebiisi Don´t Fall Asleep manaa jatkoa ensimmäisen levyn johtotähti Swallowille. Kirkas, terävä ja nopea kitaratyöskentely takaavat tarttuvuuden ja säkeistön rauhallinen tunnelma lauluineen oikein pyrkivät nukuttamaan kuulijan vastoin käskyä.
Kakkosraidalla ratsastetaan epätoivon tuntien tahtiin. Bändin tyylin tuntien kevyemmälle avausraidalle tarjotaan raskaampaa jatketta ja siinä These Hours of Despair onnistuu hyvin. Biisi on rullaavamman otteensa ansiosta pirteämpi, ja samalla hieman rankempaa kaliiperia. The Justice of Sufferingia ei voi jättää mainitsematta ainakaan Katatonia-fanien katseilta, sillä laulaahan kappaleen kertosäkeessä eräs Jonas Renkse. Kappaletta voikin pitää pienenä kulminaationa bändien välillä, sillä nyt yhtyeiden musiikin tietyt samankaltaisuudet korostuvat aiempaa paremmin kuuntelijan päässä. Kaunis ja miellyttävä biisi.
The Empty Skies kiristää osaltaan raskautta. Kosketinsoittaja Munter teki Ghosts of Loss-levyn keveimmän ja hempeimmän kappaleen, mutta nyt herran kynästä muste on levinnyt levyn rankimmaksi. Laulupuolella Kotamäki tarjoaa kunnon annoksen riepovampaa ärinää, joka lähentelee jopa black-vokalisointia. Toki laulaja on tätä ennenkin StS:ssä, puhumattakaan aiemmista bändeistään, soveltanut, mutta nyt piipussa tuntuu olevan kovempaa angstia kuin Swallow the Sunissa koskaan.
Doomed to Walk the Earth alkaa tyhjentävänä lopetusbiisinä ja etenee painostavasti kauniin naisäänen tehdessä taustatyötä. Biisin loppuratkaisu (jos tällainen ilmaisu sallitaan) vetää hypnoottisuudellaan aivan mykäksi. Uskomattoman tarttuva, mutta perin yksinkertainen melodia tempaisee auttamatta kuuntelijan hetkeksi pois arjesta. En suosittele ainakaan ajamaan autoa kuunnellessa tätä keskittyneesti. Voi livetä lulla lapasesta.
Negatiivisin asia on, että levyn musiikin aiheuttamia tuntemuksia on mahdotonta kuvailla kunnolla. Parhaiten musiikki elääkin kuulija omassa päässä, eikä tekstinä. Toivottavasti jokainen löytää ne, sillä Hope ei tule jäämään pelkäksi välilevyksi, vaan siinä on sitä samaa vahvaa selkärankaa ehkä jopa aiempaa enemmän. Korviinpistävintä on ehkä se, että oikeastaan kaikkien kappaleiden lopuista löytyy toinen toistaan tarttuvampia ratkaisuja, eikä ainoa pääpaino ole niinkään niissä perinteisimmissä osissa biisejä. Osia ja elementtejä levyllä on paljon, mutta niistä pääsee hyvin jyvälle levyn silti säilyttäessä kuuntelukestävyytensä. Jos aiemmin piti kahlata syvemmissä vesissä, on pinta nyt paljon matalammalla, mutta joki yhtä leveä.
Ei arvosanaa. Älyätte ilmankin.
0/10
Tero Lassila
05.02.2007, Jukka Kolehmainen/Tero Lassila |
|
