|
01. Come Out And Play
02. Drowning
03. Blood Red
04. Sasquatch
05. Golddigger
06. Feet To The Flame
07. Disbelievin'
08. Cut n' Run
09. Cold Winter
10. I Ain't Seen The Light
11. Unreal
12. Three Sheets
13. Sweet Yesterday
14. Dead To Me
Kesto: 44:30 |
Pohjois-Amerikan länsirannikolta kotoisin olevan The Handfulin juuret ovat selkeästi klassisen hard rockin aluskasvillisuudessa. Zeppelinin, AC/DC:n ja Uriah Heepien sun muiden vaikutuksen voi toki bongata miljoonalta muultakin yhtyeeltä, eivätkä esimerkiksi Come Out And Playssä ja Golddiggerissä kuultavat vielä perinteisemmän rockin suuntaiset vibat tee The Handfulista ainakaan sen omaperäisempää. Varsin suoraviivaisen rock'n'rollin kanssa tässä ollaan siis tekemisissä. Kun erittäin tavanomainen, oikeastaan täysin mitäänsanomaton tuotanto vielä viilaa biiseistä sen hienoisenkin vaihtelun, ovat kätösemme täynnä juurikin Second Hand Smokea; kevyttä ja arjenharmaata, valmiiksi kierrätettyä rockia.
Vokalisti Mark Dudan äänestä löytyy kieltämättä aavistuksenomaista rokkirosoa, eivätkä miehen maneerit muutenkaan ole sattumanvaraisia. Persoona ja tunne jäävät kuitenkin ikävästi karaoke-tasolle. Selkeästihän tuo yrittää, kuunnelkaa vaikka levyn rauhallisimpiin biiseihin kuuluva Unreal, mutta fabrikoitu kurkkuääni ei yksinkertaisesti kanna muuten kelvollista kappaletta. Samaa voisi sanoa Disbelievin'-veisusta, joka sekin on levyn rauhallisempaa linjaa. Siinä mies yrittää vallan rentoilla ja kurkottaapa siinä sivussa myös falsettiääniin. Rennosti rullaava, hieman Dire Straits -henkinen biisi, mutta laulusuoritus on kaukana siitä, mitä se voisi olla. Vauhdikkaammissa vedoissa suoritus on siedettävämpi. Tai sanotaan vaikka niin, että niitä vauhdikkaampia ralleja ei olisi voinut pelastaa edes loistokkaalla laulusuorituksella.
Parempiinkin levyihin olen tosiaan aikaani tuhlannut. Jos tunnet kuitenkin vetoa 70-lukulaisesti henkivään, tänä päivänä kenties muodikkaaseenkin rockiin, The Handfulia voidaan suositella varauksella. Itselläni radiokanava tosin vaihtuisi välittömästi kaikkien muiden biisien paitsi jo mainittujen Unrealin ja Disbelievin':in kohdalla. Oikeastaan voimakkain tämän levyn herättämä tunne on myötähäpeä. Vähän kuin katsoisi kadulla parikymppisen nuorukaisen ottavan rehellisessä nyrkkitappelussa turpiinsa kävelykeppiin tukeutuvalta 80-vuotiaalta. Juoksisi nyt edes karkuun, saatana!
19.11.2006, Antti Korpinen |
|
