|
01. Haunted
02. Ghost
03. Swamped
04. The Eruption
05. Insomnia
06. The Dead Pledge
07. The Capital New
08. Pyre
09. Frozen Fortune
10. Enigma |
Mirror of Deception on saksalainen, doomia Candlemassin ja Count Ravenin hengessä veivaava yhtye. Bändi ei kuitenkaan yllä dynamiikassa Candlemassin tasolle, mikä asettaa MoD:in lähemmäksi Count Ravenia. Aavistuksen tasapaksut kappaleet ja turvallinen midtempo-taivallus rikkoutuvat vain harvoin nopeampaan rytkytykseen. Tällä levyllä moinen veisu on Insomnia. Tunteellisuutta ja melankolisuudessaan väkivaltainen Shards tekee hommansa kelvollisesti, mutta hieman kisälliksi se tahtoo doom-genressä jäädä. Siinä missä bändit kuten Trouble ja Saint Vitus höystävät melankolista surujuhlaansa idearikkaammin, MoD pysyttelee tarkkaan määrittelemässään lokerossa, mikä on ehdottomasti luettava bändille miinuksena. Biisejä on vaikea erottaa toisistaan, minkä vuoksi levyltä on vaikeahko löytää sitä kuuluisaa punaista lankaa. Pitkät ja lamaannuttavat biisit tarjoavat levyn täydeltä varsin työteliästä kuunneltavaa, vaikka matkan varrelta on helppo löytää myös hienoja yksittäisiä juttuja ja melodioita. Omaan doom-makuuni tämä on yksinkertaisesti liian yksiulotteista. Ei paskaa, muttei parhauttakaan.
Mirror of Deception is a German band that plays doom metal in the vein Candlemass and Count Raven. While not as dynamic as Candlemass, MoD is closer to Count Raven in comparison, with somewhat homogenous numbers and a steady mid-tempo feel throughout, except for the occasional faster part in particular songs, as in Insomnia. Offering emotional dirges and melancholically hostile valleys, MoD's Shards runs its purpose, although it doesn't manage to come off feeling like one of the big doom boys of the genre. Whereas doom metal bands like Trouble and even Saint Vitus offer more color to their melancholy and despair, MoD stays in one singlular comfort zone, and this is a minus for the band. It becomes hard to separate the songs from one another after a whole listen, bringing up that nagging feeling that the elusive X-factor is missing. Long songs that seem to stagnate in the long haul make for a rather arduous listen, although there are bright spots here and there and some cool melodies. Overall, just too one-dimensional for my doom tastes. Not bad but not great either.
16.11.2006, Starbuck |
|
